Meillä oli vajaat pari viikkoa aikaa tutustua Kambodžaan, jonka jälkeen piti jatkaa kiireen vilkkaa maitse Bangkokiin, Thaimaahan seuraavalle lennolle. Reitti kahdelle viikolle oli helppo suunniteltava: tahdoimme ensinnäkin pysähtyä jokimatkan jälkeen Phnom Penhiin muutamaksi päiväksi oleilemaan ja lepäilemään. Halusimme ehdottomasti sukeltamaan vielä kerran matkan aikana, ja siihen rannikkokaupunki Sihanoukville oli paras tukikohta. Kambodžan ykkösnähtävyys on Angkor Watin temppelialue Siem Reapissa, ja se oli pakollisten kohteidemme listalla jo varhain tätä reissua suunnitellessa. Nämä kolme paikkaa ovat myös maan matkailukeskittymät, joten matkamme kulki Kambodžassa monen muunkin tallaamia polkuja pitkin. Silti, maa oli yksi mieleenpainuvimmista kohteista koko reissulla.
Venematkaan Vietnamista Kambodžaan rajanylitysmuodollisuuksineen ja odotteluineen meni koko päivä auringonnoususta auringonlaskuun saakka, ja veneilyn jälkeen köröteltiin loppumatka vielä minibussilla. Phnom Penhiin perille päästyämme olikin jo pimeä. Bussi kuskasi kaikki halukkaat ja haluamattomat yhtiön yhteistyöhostelliin, johon kaikki kyytiläiset koitettiin majoituttaa melkein väkisin. Sama tekniikka on kai käytössä myös Thaimaasta Kambodžaan päin saavuttaessa, iltamyöhään ei moni väsynyt matkalainen jaksa kieltäytyä tyrkytetystä vaihtoehdosta. Olimme itse tehneet netissä varauksen suositeltuun mutta edulliseen majataloon, joten kieltäydyimme, noin kymmeneen kertaan, tästä vaihtoehdosta ja lähdimme lampsimaan iltapimeässä kohti omaa hostelliamme, joka oli onneksi melko lähellä. Phnom Penh on ollut aiemmin vaarallisen paikan maineessa, mutta kaupunki on vuosien mittaan muuttunut turvallisemmaksi, emmekä ainakaan me onnistuneet löytämään liikennettä lukuunottamatta mitään uhkaavaa.
Phnom Penh näyttää valheellisen rauhaisalta ja siistiltä tässä otoksessa.
Kuuma päivä Phnom Penhissä. Vaikkakin talot ovat ydinkeskustassakin aika rapautuneita, hienoa pytinkiä löytyy kyllä.
Phnom Penhin liikenteen vauhti ei ollut yhtä hurjaa kuin Saigonissa, mutta jos Vietnamissa meille oli hiukan haasteellista tottua uudelleen oikeanpuoleiseen liikenteeseen, Kambodžassa piti nopeasti tottua molemminpuoleiseen. Etenkin tuktuk-kuskit tykkäsivät ajaa oikoreittejään vastaantulevien kaistan kautta, luoden jännitystä sekä jalankulkijoille että kyytiläisille. Suojatietä ylittäessä piti katsoa oikeaan, vasempaan, vielä kerran oikeaan, ja sitten vasempaan ja oikeaan ja vasempaan. Tuktukit, tai oikeastaan siis mopojen perässä vedettävät kärryt, olivat lähes pakollinen matkantekoväline kaupungeissa. Isompien teiden ylittäminen ei ollut yhtään hauskaa jalkaisin, päivät olivat tukalan kuumia pitkien marssien suorittamiseen. Jo pelkästään tuktuk-kyydin välttäminen oli raivostuttavan hankalaa: Hostellista tai ravintolasta asiakkaan ulostautuessa kuskikuoro aloitti huutelunsa yhdessä rivissä "TUKTUK, SIR?!", ja kaikkien kyyditystarjouksista kieltäydyttyä tuli toinen aalto toiveikkaita suhareita viimeistään korttelin reunalla hieromaan kauppoja. Ärsyttävimmät tuktuksarit saattoivat ajaa hitaasti vierellä tai pysähtyä keskelle suojatietä jalankulkijoiden eteen maanitellen itsepäisiä kävelijöitä kyytiin.
Phnom Penh ei ollut ehkä leppoisin kaupunki oleskeluun ja lepäilyyn, etenkään kuumimpina päivinä, mutta Suomessa oli samaan aikaan lähemmäs 70 celcius-astetta kylmempi sää, joten päätimme olla kitisemättä. Kaupungista löytyi monta kivaa ravintolaa, hostellimmekin lähistöllä (taisi olla 111. katu) oli useampi ihan mukiinmenevä paikka. Khmerien, eli siis kambodžalaisten, kokkaustaidot olivat maanosan yleisen tavan mukaisesti erinomaiset. Vaikkakin pidimme mausteisemmasta thai-keittiöstä vielä enemmän, Kambodžassakin oli tarjolla yleensä aina todella hyvää ruokaa. Suosikkimme oli perinneruoka amok, kalaa kookos-currykastikkeessa. Markus onnistui tosin nappaamaan jostakin mukaansa reissun ensimmäisen vatsataudin. Pientä turistiruikulia tietenkin oli yhdeksään kuukauteen mahtunut jokusen kerran, mutta tällä kertaa piti jatkuvasti salamana suunnitella kumminpäin asettuisi pöntölle. Olimme onneksi investoineet hostellihuoneeseemme lähemmäs 10 euroa yöltä, ja tällä rahalla sai jo oman vesivessan, ilmastoinnin sekä TV:n. TV:ssä toipilasta viihdytti paikallisten elokuvakanavien yllätyksellisyys: kanavilla pyörivät kopio-DVD:t varoitusteksteineen, ja toisinaan leffa saattoi loppua kesken kun joku kanavaa pyörittävä kyllästyi ja vaihtoi elokuvaa. Välillä oltiin pitkään DVD-menussa, ja moni pätkä oli kotikutoisella englannilla tekstitetty aivan siansaksaksi. Joskus taas englanninkielinen elokuvan ääniraita saattoi vaihtua lennossa venäjäksi. Tututkin elokuvat saivat lisäominaisuuksineen surrealistisia uusia ulottuvuuksia. Tauti oli onneksi vuorokaudessa ohi, ja pääsimme yhdessä katsastamaan myös kaupungin viehkeitä turistikohteita.
Kambodžalla on hirvittävän surullinen historia. Vuonna 1975 heppu nimeltä Saloth Sar pääsi valtaan Kambodžassa ja vajaa neljä vuotta myöhemmin parisen miljoona maan 7,1 miljoonasta asukkaasta oli murhattu, kidutettu kuoliaaksi tai nääntynyt nälkään. Saloth Sar, tutummalta taiteilijanimeltään Pol Pot, julisti valtaanpäästyään Kambodžaan vuoden nolla. Tämä tarkoitti sitä, että Pol Potin johtamat Punaiset khmerit komensivat kaiken vanhan kulttuurin ja perinteet oli tuhottavaksi, ja uuden vallankumouksellinen kulttuurin ajan alkavaksi. Pol Pot toteutti maolaisittain ajatusta että maanviljelijät olivat ainoaa oikeaa työväenluokkaa, mutta toteutti kommunistista utopiaansa Maoa rajummin keinoin. Pelkästään toisinajattelijoita ei tapettu, myös kaikki järjestelmälle turhat tai uhkaavat ihmiset . Uskonto oli kielletty, musiikki ja radio kiellettiin, kouluja käyneitä ihmisiä tapettiin. Myös pelkkä vieraan kielen osaaminen tai silmälasien omistaminen saattoi johtaa kuolemaan kiduttamalla. Neljässä vuodessa maa ja ihmiset ajettiin täydelliseen kurjuuteen josta toipuminen on edelleen kesken.
Phnom Penhin laitamilla sijaitsee yksi Punaisten khmerien lukuisista tuholeireistä, Choeung Ek. Punaiset khmerit kuljettivat Choeung Ekiin autolasteittain vangitsemiaan ihmisiä perheineen tuhottavaksi, ja paikassa on kaivettu esiin suuria joukkohautoja. Alue palvelee nykyään muistomerkkinä ja on pysäyttävä paikka. Käsittämättömät julmuudet saivat hiljaiseksi ja mietteliääksi. Choeung Ekistä jatkoimme vielä Tuol Slengin kansanmurhamuseoon, joka oli ollut koulu ennen Pol Potin valtaannousua. Punaiset khmerit olivat muuttaneet koulurakennuksen luokkahuoneet selleiksi ja kidutuskammioiksi. Vankilaan tuotiin vainoharhaisesti kaikkia järjestelmää edes teoreettisesti uhkaavia ihmisiä, kuten lääkäreita, opettajia, opiskelijoita ja munkkeja. Moni kidutettiin kuoliaaksi, tai kuljetettiin Choeung Ekiin tapettavaksi. Molemmat paikat olivat ahdistavia ja lohduttomia, mutta ehdottomasti käymisen arvoisia kohteita.
Pysäyttävä muistomerkki massamurhista Choeung Ekissä: Yli 5000 alueelta löydettyä pääkalloa.
Punaiset khmerit varmistivat etteivät teloitettujen vanhempien lapset tulisi koskaan kostamaan vanhempiensa kohtaloa. Pikkulapset, jopa vauvat tapettiin. Choeung Ekissä nuorimmilta uhreilta hakattiin kallot halki tätä puuta vasten arvokkaiden luotien säästämiseksi.
Tuol Slengin vankilan huoneita joissa järjestelmällisesti tapettiin ihmisiä kiduttamalla.
Vankilan uhreja
Kambodža on erittäin köyhä maa. Missään emme olleet törmänneet kerjäläisiin yhtä suurissa määrin. Maanviljelys on edellaan kambodžalaisten tärkein tulonlähde, mutta myös turismi tuo jatkuvasti enemmän tuloja kansalle. Maa on silti edelleen huonossa jamassa. Hallinto on joka tasolla erittäin korruptoitunutta, ja asetelma tuskastuttaa kansaa. Eräänä iltana hyvän myöhäisen illallisen päälle tippasimme särmää tarjoilijaamme reilulla dollarilla, ja ravintolan ollessa jo sulkeutumassa tarjoilijatyyppi pysähtyi pöytämme ääreen kiittelemään ja oli silminnähden kiitollinen saamastaan tipistä. Heppu kertoi opiskelevansa kovasti, ja tekevänsä kahta työtä, mutta pohjalta ponnistaminen Kambodžassa on lähellä mahdotonta. Silti tuo kaveri, niin kuin ihmiset yleensäkin tässä maassa, oli mielettömän ystävällinen ja yleensä ottaen hyväntuulinen! Siis monet asiakaspalvelijatkin olivat aidosti iloisen oloisia, eivätkä koittaneet vääntää pakollista “missihymyä” hampaat irvessä, ilmettä jota näkee ympäri pallon hommaansa kyllästyneillä asiakaspalvelijoilla.
Phnom Penhistä jatkoimme bussilla Sihanoukvillen rantaresorttikohteeseen. Bussi saapui päivän köröttelyn jälkeen kaupungin keskustaan, jossa aloimme neuvotella Phnom Penhissä opittuun tyyliin että dollarilla pitää saada tuktuk-kyyti paikkaan kuin paikkaan. Väänsimme monen kuskin kanssa hinnasta, kunnes meille alkoi selviämään että haluamaamme kohteeseen rannan tuntumaan olikin vähän pitempi matka. Pari innokasta mopokuskia halusivat kuitenkin meidät yhteensä dollarilla perille asti. Rinkkamme pakattiin kuskien syliin, ja meillä itsellämme oli päiväreput selässä. Pudottelimme kuoppaisia teitä aika hyvää kyytiä perille asti, ja eipä ollut sitten Colca canyonin trekin jälkeen matkalla pelottanut yhtä paljon. Perille kuitenkin päästiin, tosin että halvan hinnan bonuksena meidät sisäänheitettiin eri paikkaan kuin mihin olimme alunperin menossa. Paikka oli kuitenkin kelvollinen, ja otimme sieltä viimeisen vapaan pikkumökin.
Sihanoukvillen päärannat oli rakennettu melko lailla tukkoon, mieleen tuli Thaimaan suositut kohteet, mutta huomattavasti uutterammilla kaupustelijoilla ja kerjääjillä. Liikkuessa saikin toistella kuskeille ja kauppamiehille jatkuvasti nothankyouta. Emme viihtyneet mantereella, mutta varasimme yhdelle päivälle snorklausmatkan ja seuraavalle sen jo pitkään odotetun sukellusreissun. Kambodžan rannikon edustan vedet olivat aika paljon sumeampia kuin Andamaanienmeressä Thaimaan länsirannikolla, ja snorkkelireissu oli melko lattea kokemus. Snorklaukselle soppeleita paikkoja oli Sihanoukvillen edustalla aika rajallisesti, ja samoille apajille matkasi iso liuta veneitä, joten sumeaa merivettä sai ihmetellä kymmenien muitten räpiköijien kanssa. Lisäksi ainakin meidän veneemme maskit ja snorkkelit olivat huonoimpia lelumalleja mitä olimme koskaan nähneet, ja räpylöiden sijaan kaikille oli tarjolla vain kelluntaliivit, joten olimme aika pettyneitä päivän päätteeksi. Emme olisi varmaan koskaan hurahtaneet hommaan, jos ensikosketus olisi ollut tämä päiväreissu Sihanoukvillestä.
Rennompi ranta löytyi eräältä saarelta Sihanoukvillen ulkopuolella.
Naispuolinen elämäntapalorvailija harjoitteli yöllisiä tuliperformansseja varten.
Snorklausreissumme hurmaavaa matkaseuraa. Amerikkalaiset setämiehet ja paikalliset nuoret neitoset kuhertelivat teatraalisesti kuin vastarakastuneet teinit.
Pieni hai oli jätetty odottamaan kuolemaansa veneen kannelle, kunpa tietäisimme miksi.
Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin sukellusreissullemme, jonne matkattiinkin paatilla parisen tuntia suuntaansa, joten pääsimme kauemmas rannikolta ja selvästi kirkkaammille vesille. Tämä reissu olikin aivan eri luokkaa kuin edellispäivän fiasko. Kaksi tunninmittaista sukellusta olivat hauskoja, varusteet olivat ensiluokkaiset, palvelu toimi hyvin, reissupakettiin kuului hyvät ruoat ja virvoitusjuomat. Oppaat ja muu seurue mahtavia persoonia. Meillä kahdella aloittelijalla oli oma opas, nuori brittiheppu Mike joka oli vaihtanut toimistoduuninsa sukellusopashommiin, mutta suunnitteli muuttoa takaisin normaalielämään. Ranskaa äidinkielenään puhuvalla toisella oppaallaamme oli kaitsettavinaan kolme ranskalaista sukellusfriikkiä. Pariisilaisella eläkeläispariskunnalla oli takanaan yli 800 sukellusta, ja he olivat hurahtaneet harrastukseen vasta viitisentoista vuotta sitten. Isäntä oli nykyään sukellusseuran puheenjohtaja, ja pari käytti eläkepäiviään matkaamalla ympäri palloa koesukeltelemaan eri vesillä ja raahasivat sitten seuransa mukanaan parhaille paikoille. Eihän yhtään hassumpi tapa viettää eläkepäiviä?
Kambodžasta löytyy yllättäviä asioita. Venäjän mafian oma pieni edustussaari Sihanoukvillen edustalla.
Sukellusmatkamme järjestävän putiikin (Scuba Nation) henkilökunta, palvelu ja paatti olivat erinomaisia.
Kalastajia Sihanoukvillen edustalla
Sihanoukvillestä jatkoimme varhain aamulla bussilla kohti Siem Reapia. Helpoin ja nopein reitti oli hyväkuntoista tietä pitkin takaisin Phnom Penhiin, jossa vaihdettiin toiseen bussiin kohti Siem Reapia. Perinteiseen tyyliin matkalle lähdettiin aamulla ennen auringonnousua, ja perille päästiin myöhään illalla säkkipimeässä. Päivän aikaan saatiin kuitenkin taivallettua huikeat 550km, joka on jonkinmoinen saavutus Kambodžan teillä, kulkuneuvoilla ja asioiden yleisellä toimivuudella. Olimme varanneet etukäteen netistä hostellin, ja huonevaraukseen kuului ilmainen nouto bussiasemalta. Meitä tuktukillaan noutamaan tullut poika oli kiltisti odotellut pimeällä parkkipaikalla kolme tuntia myöhässä saapuvaa bussiamme. Angkor Watin temppelialue on valtavan laaja, ja oma kuski on melko ehdoton tapa alueen kiertelyyn. Vaikka olimme jo ranskalaispariskunnalta saaneet yhteystiedot todistetusti erinomaiselle kuskille, emme kehdanneet olla värväämättä tätä hostellin kuskipoikaa. Seuraavina kolmena päivänä näimmekin niin monta temppeliä että temppelinnäkemistarve tuli tyydytettyä aika moneksi tulevaksi vuodeksi.
Sihanoukvilleä linja-auton ikkunasta
Tuktuk kuskeineen oli erinomainen ja halpa tapa kierrellä temppelialueita ympäri, matkaa tuli päivässä jopa kymmeniä kilometrejä. Kovemmat tyypit pyöräilivät alueella helteestä välittämättä, mutta me arktisten olojen kasvatit valitsimme helpomman vaihtoehdon.
Siem Reapin kaupungin laitamilla sijaitseva Angkor Wat on 1100-luvulla rakennettu hindulaisten temppelikompleksi, ja khmerien muinaisen valtakunnan pääkaupunki. Arvioiden mukaan Angkorissa on asunut 800-1200 lukujen taitteessa jopa miljoona ihmistä, ja Angkorin alueella on vaatimattomasti reilut tuhat temppeliä. Angkor Watin lisäksi kulmilta löytyy monta muuta näkemisen arvoista tönöä. Samassa mittaluokassa muinaisraunioita ei tältä pallolta löydy, joten paikka on äärimmäisen suosittu turistikohde. Tämän myötä myös kaiken mahdollisen sälän kaupustelijoita oli enemmän kuin olimme nähneet missään aiemmin. Isommassa turistilaumassa liikkuessa tyrkkykauppiaiden laumat olisivat jakaantuneet tasaisemmin kaikkien riesaksi, mutta kahdestaan kävellessämme kaikki hyökkäsivät aina juoksujalkaa meidän kimppuumme.
Ensimmäisenä aamuna nukuimme pitkään ja toivuimme pitkästä matkustuspäivästä. Kävimme vain illan päälle katselemassa auringonlaskua suositulla temppelivuorella turistikaaoksen keskellä. Sadat ja taas sadat turistit ottivat kuvia toisistaan ottamassa kuvia toisistaan auringon laskiessa taka-alalla. Sovimme kuskin kanssa että hän veisi meidät seuraavana aamuna ihastelemaan auringonnousua johonkin kauas tungoksesta. Suosituimmilla temppeleillä on hirveä ryysis joka ikinen päivä, etenkin auringonnousun ja –laskun aikaan. Heppu tiesikin hieman syrjempänä olevan pienemmän temppelin, jolle saavuimme jo aamuhämärissä, ja kipusimme ylös asti täydellisessä hiljaisuudessa. Saatuamme tarpeeksi hiljaisuudesta laitoimme kuulokkeet korviin ja hyvää musiikkia soimaan ja katselimme temppelin laelta kun aurinko nousi hiljakseen viidakon yläpuolelle. Tunnelma oli mystinen ja pysäyttävä. Upea aamu kertakaikkiaan! Milloin olet muuten viimeksi kiivennyt johonkin korkealle katsomaan maisemia auringonnousun aikaan? Elämys olisi varmasti erinomainen missä vain.
Auringonlasku ensimmäisenä iltana oli kaamea pettymys! Temppeliä kansoittivat sadat äänekkäät ja innokkaat temppelifanit. Aasialaiset turistilaumat kävelivät valokuviin, yritä siinä sitten nauttia auringonlaskun "mystisestä tunnelmasta".
Meillä on teille vain yksi sana: "pilalla".
Auringonnousu rauhallisemmilla temppeleillä oli kokemisen arvoinen.
Aamuaurinko, ihana rauha ja viileys ennen päivänporotusta ja satoja turisteja.
Tutustuimme päivän aikana ties kuinka moneen eri temppeliin. Isoimmat olivat valtavia sokkeloita, joissa pystyi samoilemaan tuntikausia. Monessa paikkaa kiviseinät olivat täynnä hienoja kaiverruksia ja yksityiskohtia oli loputtomasti. Kun keskipäivän aurinko porotti julmimmin, elohopean hikoillessa neljänkymmenen asteen tienoilla, kauneimmat ja kuuluisimmat temppelit tyhjenivät ihmislaumoista, ja silloin iskimme me. Temppelit olivat tunnelmassaan aivan eri luokkaa kun väkeä ei ollut ruuhkaksi asti. Raunioissa seikkaileminen ja valokuvien räpsiminen oli mielettömän kivaa. Tosin tukahduttavassa kuumuudessa jyrkkien rappusten jatkuva kipuaminen ylös ja alas oli melko sairasta rääkkiä, hiki valui norona pitkin otsaa ja vettä kului litroittain. Suosikkimme kaikista näkemistämme temppeleistä oli Bayon, 1100-1200 lukujen taitteessa rakennettu temppeli jonka sadat Buddhaa esittävät kivinaamat luovat pelottavan oudon tunnelman ympärille. Seuraavana päivänä emme jaksaneet enää herätä nauttimaan auringonnoususta, mutta kahlasimme vielä monta temppeliä lisää, ja lopettaen kierroksen itse Angkor Watiin. Hieno oli sekin, mutta temppelikiintiömme oli niin täynnä, että Angkor Wat ei itsessään aiheuttanut mitään pysäyttävää elämystä.
Temppelin töllistelyä
Mystinen, hiljainen temppeliraunio aamu-usvassa
Temppeliraunioissa sai seikkailla omalla vastuulla.
Ahnaat puut ovat ottaneet kuristusotteen vanhoista temppeliraukoista.
Temppelien hiljaisilla sisäpihoilla kävely aamun hiljaisuudessa oli kokemisen arvoinen juttu.
Rappusten kipuaminen kävi tukalaksi kun aurinko pääsi paahtamaan täydellä teholla.
Portaikot eivät olleet turhan leveitä tai loivia näissä temppeleissä.
Seinän yksityiskohtia
Terrace of the Elephants
Raunioita ja temppeleitä... ja raunioita... ja temppeleitä.
Yksityiskohtia joka puolella...
Bayon-temppelissä kävijää tuijotettiin joka suunnasta.
Bayonin sisuksissa sijaitseva temppelihuone oli ihan temppelikäytössä, tai ehkä täälläkin vain myytiin turisteille suitsukkeita sytytettäväksi.
Patsaita ja temppeleitä. Temppeleitä ja patsaita.
Reteetä hommaa kurvailla tällaisella ajopelillä Angkor Watin nurkilla.
Silta Angkor Watiin
Angkor Watin ulompaa sisäpihaa. Lääniä riittää: temppelin muuri on 3,6 kilometriä pitkä.
Angkor Watin rappusia
Synkkää
Kuskimme käytti meitä myös kauempana Banteay Sreissä. Paikka on kuuluisa äärimmäisen yksityiskohtaista kaiverruksistaan.
Banteay Srein tarjontaa
Angkor Wat summa summarum: uniikki paikka, jota kyllä kannattaa käydä ihastelemassa paikan päällä. Varaa kierrokseen vähintään kolme päivää aikaa ja suunnittele reitti paikallisen kuskin tai oppaan kanssa välttääksesi pahimmat ruuhkat.
Eräänä aikaisena aamuna ohitimme Siem Reapin lastensairaalan, joka tarjoaa ilmaista hoitoa vähäosaisille. Sairaalan näkeminen oli melko koskettavaa, sillä jo tuohon aikaan ennen kuutta näimme valtavia jonoja ulkosalla kun äidit jonottivat lapsiaan hoitoon. Kambodžassa toimii paljon on vapaaehtoisjärjestöjä, varsinkin ranskalaisia. Phnom Penhissä käveleskellessämme näimme houkuttelevan näköisen pienen vaateputiikin, joka kantoi nimeä Friends 240. Tämä putiikki myi nuorten kambodžalaisnaisten tekemiä vaatteita ja laukkuja, jotka oli osittain tehty kierrätysmateriaaleista. Saman nimen alla harjoitetaan ilmeisesti muutakin paikallisten oloja edistävää toimintaa, ranskalaisvetoinen porukka lie tämäkin. Mukaan lähti huppari Markukselle ja hame Outille.
Kyykkivät kambodžalaisnaiset koostivat kielelle sulavia kookossokerimellejä.
Kambodžan maaperässä on edelleen paljon maamiinoja menneiden vuosikymmenten sotien jäljiltä, ja niihin kuolee edelleen vuosittain kymmeniä ihmisiä. Hyväntekeväisyysjärjestön pyörittämä kauppa möi miinojen rampauttamien ihmisten käsitöitä.
Etelä-Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa olemme nähneet paljon köyhyyttä ja kurjuutta. Blogimme antaa oikeastaan hieman siloitellun kuvan maista. Emme vain yksinkertaisesti kehtaa mennä räpsimään valokuvia kerjäläisistä ja hökkeleistä. Ihmistet katsovat herkeämättä ja ihmeissään kun me äärettömiä rikkauksia kantavat vieraat kuljemme ilman määränpäätä ympäriinsä. Kurjuuden näkeminen on raskasta. Suojakeinona sitä oppii turruttamaan mielensä että ei jatkuvasti ajattelisi maailman epäoikeudenmukaisuutta ja paikallisten olemattomia mahdollisuuksia tilanteensa parantamiseksi. Surkeaa, mutta totta. Kerjääminen oli Kambodžan turistialueilla viheliäistä, ikävintä olivat asiaan koulutetut lapset, jotka osasivat sanoa englanniksi "jos annat dollarin, pääsen kouluun". Rahan antaminen suoraan lapsille ei ole silti mielestämme mikään ratkaisu, se vain jatkaa kerjäämiskierrettä.
Kolme päivää Siem Reapissa kului temppelien parissa sukkelaan, ja samaa tahtia meidän oli kiirehdittävä rajan yli Thaimaahan ja sen pääkaupunkiin Bangkokiin, sillä päivät hupenivat uhkaavasti. Hostellin kautta varasimme liput hämmästyttävän edulliselle bussimatkalle, ja luonnollisesti tuo bussifirma edustikin sarjassamme "sitä saa mistä maksaa". Ahdas, kämäinen bussi oli ääriään myöten täynnä, ja matkatavarat kasattiin korkeiksi keoiksi etummaissille penkkiriveille. Ehdimme tehdä matkaa noin tunnin verran kun oli ensimmäisen mystisen pysähdyksen aika. Porukka marssitettiin ulos linja-autosta, ja se karautti matkatavaroidemme kanssa muutaman sadan metrin päähän. Jossain vaiheessa joku kertoi että linjuri oli mennyt renkaanvaihtoon. Epäonnea meillä oli myös rajanylityksen suhteen, sillä turistibusseja saapui rajalle useampia samaan aikaan, joten jonottelua paahtavassa helteessä oli, no, tarpeeksi.
Me ihmeissään olevat matkustajat lähdimme etsimään kadonnutta bussiamme, joka livisti taukopaikalla karkuun rinkkoinemme. Bussi löytyi onneksi läheiseltä takapihalta, jossa kuski kavereineen vaihtoi autoon rengasta.
Thaimaan puolella meidät ohjattiin ensin kuorma-auton lavalle, jonka oli määrä viedä meidät johonkin, jossa seuraavan linja-auton piti odottaa. Eihän se odottanut, me sen sijaan odotimme reilun tunnin taukopaikalla, jossa onneksi oli ruokaa ja virvokkeita myynnissä. Kukaan matkanjärjestäjien puolelta ei pahoitellut mitään missään vaiheessa. Monta matkustajaa nauratti ääneen tämä jatkuvan säätämisen ja epätietoisuuden meininki ja lentäväksi lauseeksi muodostui "only ten minutes", kuljettajien heppoinen lupaus odotteluajasta. Linja-auto ei jaksanut pitkää matkaa perille saakka, vaan alkoi puskea jonkinlaista katkua matkustamoon lähestyessämme Bangkokia. Paikka kävi todella tukalaksi kaupunkiin johtavalla moottoritiellä, ja katku alkoi yskittää matkustajia. Kun eräs matkustaja kävi pyytämässä kuskia pysäyttämään linja-auton, tuumasi tämä ensin ettei motarille voi pysähtyä, mutta matkustamo oli jo täynnä savua ja matkustajat alkoivat olla pienessä paniikissa. Lopulta kuski pysäköi savuavan ajokin ruuhkaisen moottoritien reunaan. Matkustajat kipittävät kiireen vilkkaa ulos bussista ja kuski ryhtyi miettimään miten ajokki lakkaisi savuamasta. Hän ei vaikuttanut varsinaisesti mekaanikolta, joten hetken hämmästelyn jälkeen etsimme rinkkamme savuavan linja-auton syövereistä ja nappasimme nuoren syyrialaispariskunnan kanssa taksin motarilta keskustaan. Helpotus oli mittava. Nautimme modernista autokyydistä, sen turvallisuudesta ja ilmastoinnista. Taksietappikin kesti vielä tuntosen, muttemme enää olleet huolissamme mistään.
Rinkkamme haisivat melko vahvasti savulta kun ongimme ne ulos bussin tavaratilasta keskellä moottoritietä. Saimme sovittua syyrialaislähtöisen nuorenparin kanssa kimppakyydistä ja pysäytimme taksin. Loppumatka taksilla maksoi yhteensä ehkä noin 8 euroa.
Ruoka! Jo yksistään riittävä syy palata Thaimaahan uudestaan. Kuvan annoksessa tosin oli kaupasta tuttuja pikanuudeleita, mutta maistuivat nekin suurenmoiselle oikeassa liemessä.
Me majailimme kävelymatkan päässä turistiytimestä rauhaisammalla alueella Chao Phraya-joen varrella. Viihtyisä Phiman Water View -guesthousemme oli rakennettu osittain veden päälle, ja se oli mukavan syrjässä kaikesta liikenteen hälinästä. Tämän suositun paikan vieraat osasivat kyllä itse pitää hälinää yllä yöllä, mutta tunnelma oli rempseän mukava ja viihdyimme hyvin porukan seassa iltaa istuessa ja värivaloin valaistuja jokilaivoja katsellessa. Pari päivää Bangkokissa kuluivat ilman että ehdimme laukkaamaan yhtään turistinähtävyyttä läpi, pidimme vain lyhyen huoltotauon viimeistä etappiamme, Intiaa, varten. Shoppailimme loppuneita välttämättömyyksiä kuten aurinkorasvaa, ostimme pikaliimaa Outin släpäreitten korjaamiseen, ja nautimme viimeiset thai-ruokaherkut. Yksi lähiravintolamme oli May Kaydeen -vegeravintola, jonka curryt ja keitot olivat erinomaisia. Kaikkien mieleen Bangkok ei kuulemma ole, mutta lyhyen pintaraapaisumme perusteella se on kaupunki johon palaamme kyllä uudelleen.
Kaakkois-Aasia on reppureissaajien ikuinen suosikkikohde. Bangkok on tämän maanosan reissaajien keskipiste. Ja kaupungin yksi katu, Khao San Road, tunnetaan koko meiningin kiteytymänä. Kadusta tulee mieleen jopa rantakohteiden resorttialueet: alue on täynnä turisteja, jotka haluavat pysyä tutuissa ja turvallisissa piireissä omiensa keskellä, mutta lomailla halvemmalla kuin kotimaassaan.
Pussihousut, takkutukat, puuhelmet ja sekalainen hippirihkama kuuluvat perinteisen aasianmatkaajan univormuun. Khao San -katu lähiympäristöineen on tupaten täynnä palveluja, kaikkea mitä moinen reppureissaaja tarvitsee: Mieluisan rihkaman myyjiä, huiputtaja-tuktuk-kuskeja, sekalaisia majataloja ja halvemman budjetin ruokapaikkoja.
Opiskelijakortit, ajokortit, tutkintotodistukset ja muut käyttökelpoiset dokumentit syntyvät Khao San Roadilla käden käänteessä.
Thaimaassa ovat patsaatkin lunkkeja.
Nautimme sushiaamiaisen Bangkokin lentokentällä. Paikan hintataso ei ollut missään nimessä meidän viimeisten matkaviikkojemme budjetin tasalla, mutta bentoo-boksit näyttivät vain liian houkuttelevilta...
Hyvästelimme Kaakkois-Aasian ja jatkoimme matkaamme Pitemmän reissun viimeiseen kohteeseen: Intiaan. Toivottavasti saamme seuraavan tarinan julkaistua hieman ripeämmin kuin tämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti