Hektinen Saigon, lunkki Mekong

29.1.2010 tuli täyteen jo yhdeksän kuukautta tien päällä. Olemme huomanneet että elämysten vastaanottokyky hidastuu jatkuvasti. Jokaisessa maassa olisi niin paljon kaikkea mahdollista nähtävää ja koettavaa, mutta harmillisen monesta paikasta saamme vain maistiaiset. Emme silti koita kiirehtiä. Kuten viime tarinassa jo mainitsimmekin, enää meitä ei huvita liikkua jatkuvasti, on hauskempaa vain olla ja ihmetellä. Pakko myöntää että nautimme silti joka päivästä. Menneissä kokemuksissa riittää taaksepäin kelailua, ja pelkkä arki Kaakkois-Aasiassa tarjoaa aina uutta ja yllätyksellistä. Thaimaassa mietimme suuntaisimmeko Laosiin vaiko Vietnamiin. Meillä oli vajaat neljä viikkoa aikaa tutustua Indokiinaan ja lopuksi palata Bangkokiin. Valitsimme lopulta sopivan pituisen ja hyvin kiinnostavan reitin Etelä-Vietnamista kohti Kambodzaa. Laosissa liikkumiseen kannattaa ennakkotietojen mukaan varata rutkasti aikaa, ja Vietnamistakaan ei pitänyt lähteä rohmuamaan liikoja.

Ajan Ho Chi Minh Cityssä, eli lyhemmin HCMC:ssä, tai ehkäpä tutummin Saigonissa, tulimme viettäneeksi seesteisissä tunnelmissa sukelluskurssin tiukkaa loppukiriä sulatellen. Outin flunssa jälkiköhimisineen parani siinä samalla, joten lonkanveto oli hyödyksi. Majoituimme suuren guesthouse-keskittymän ytimeen, Phang Ngu Lao -kadun liepeille, joten kaikki reppumatkaajan peruspalvelut olivat lähellä. Iltaisin kävimme testaamassa lähialueen ravintoloita, vietnamilaisia ja intialaisia, joimme pari olutta ja seurailimme kadunvarsiravintoloiden jakkaroilta katujen elämää ja hullua skootteriliikennettä. Oikeastaan hullu on hyvin laimea ilmaisu Saigonin liikenteelle: Kyseessä on mielipuolisen sairas muurahaiskeko, jossa miljoonat mopot ja skootterit pujottelevat loppumattomassa virrassa täyttäen tiet laidasta laitaan, ja välillä poiketen jalkakäytävällekin. Kävellen liikkuessa senhetkinen kortteli tuntuu aina mukavimmalta paikalta olla, sillä jokainen tienylitys on aina pieni haaste: pitää kävellä rauhallisesti hengitellen tasaista tahtia eteenpäin, mopojen viuhuessa ohi edestä ja takaa. Autot soittavat torvea jatkuvasti mopolaumoja varoittaakseen. Vietnamiin saapuessa olimme matkanneet jo neljätoista viikkoa putkeen maissa joissa ajetaan väärällä kaistalla. Muutos takaisin normaaliin vaati sekin yllättävän paljon totuttelua.


Ho Chi Minh Cityssä on miljoonia mopoja. Lukumäärä vaihteli aina kertojan mukaan, mutta monta niitä on.


Kadunylityksessä lehmän hermot ovat avuksi.


Yhden mopon kyydissä kulkee tarvittaessa vaikka koko perhe tai pienen Hiacen verran piraattitavaraa.


SGN Looks


Urheimmat uskaltavat vielä pujotella polkupyörälläkin liikenteen seassa.

Kolmekymmentä vuotta sitten Ho Chi Minh Cityssä vain rikkailla oli polkupyöriä. Parikymmentä vuotta sitten rikkailla oli mopot ja rahvas pyöräili. Nyt polkupyöriä on häviävä vähemmistö mopojen määrään verrattuna, ja rahamiehet tunnistaa autosta. Auto on vielä tavalliselle kansalle ylellisyys, mutta joillakin rahaa on: Liikenteen seassa liikkuvat urheiluautot sekä Bentleyt todistavat sen. Vietnam on sosialistinen markkinatalous, ja maan 86 miljoonasta ihmisestä työttömiä on vain nelisen prosenttia. Talous kasvaa kovaa kyytiä, mutta valtaosa kansasta on edelleen hyvin köyhää. Jollakin on leipä kuitenkin tienattava. HCMC:n turistilaumat elättävät valtaisaa määrää hostelleita, sekä moninkertaisen määrään kaduilla liikkuvia (sekä ravintoloihin änkeäviä) perskärpäsiä jotka kauppaavat väärennettyjä merkkiaurinkolaseja ja kopiokoneella ulostettuja kirjoja.


Valtion promotoiman aatteen mainostauluja ei näkynyt ihan yhtä runsaasti kuin Kuubassa, mutta kyllä setä Ho Chi Minh lymyili siellä täällä.


Piraattikauppa se on joka kannattaa. DVD:t ja cd:t ovat lähes ilmaisia, ja laatu on hinnanmukainen.


Kuten kaikki kengät, släpärit ja aurinkolasit, myös hengityssuojat olivat merkkitavaraa. Versacen ja Adidaan mallit olivat samannäköisiä.

Vietnamin sodan loppumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 35 vuotta. Kävimme sivistämässä itseämme tutustumalla Saigonissa sotamuseeon ja tekemällä retken Củ Chin kuuluisille tunneleille. Museossa tuli selväksi kumpi puoli voitti sodan ja kirjoitti maan historiankirjat. Esillä oli aseiden, tankkien ja lentokoneiden lisäksi kattava kokoelma todisteita Yhdysvaltojen ja Etelä-Vietnamin harjoittamasta pahuudesta. Museon kokoelmissa oli esillä Agent Orange -dioksiinimyrkytysten seuraamuksia, kidutusvälineistöä, tarinoita siviilien tappamisesta, ja täyslaidallinen muita epämukavia asioita.


Valikoidut valokuvat eivät jättäneet epäselväksi ketkä olivat Vietnamin sodan pahiksia.




Sotamuseon tarjontaa

Sotamuseon lisäksi näimme Saigonin pakollisia nähtävyyksiä päiväreissulla. Kävimme buddhatemppelissä Chinatownissa, tulimme klaustrofobisiksi samaisen kaupunginosan kauppahallissa, ja näimme muutaman tylsähkön rakennuksen kuten Vietnamin uudelleenyhdistymisenpalatsin, pääpostin ja kirkon. Vietnamissa järjestetyillä kierroksilla jutun juoni oli että turistilauma viedään varsinaisten vierailukohteiden välissä erilaisiin myymälöihin, joissa sitten koitetaan kaupitella kippoja tai kuppeja tai hunajaa tai kookoskaramellejä tai riisipaperia tai käärmeviinaa. Onneksi moni paikka tarjoili ilmaisia maistiaisia, joten tämä pakkosyöttö oli kestettävissä.


Handicapped Handicraftsin kupit ja kipot olisivat olleet hienoja tuliaisia, mutta rinkat ovat niin tupaten täynnä että ilman jäitte!


Uudelleenyhdistymispalatsi oli aiemmin Etelä-Vietnamin presidentinpalatsi. Kabinetin sisustus kertoi ajan hengestä.


Komentohuone kellarikerroksessa


Perinteinen tavarankuljetusmetodi. Taustalla pääposti.


Temppelipihaa Chinatownissa


Kiinalainen voimaeläin




Buddha tykännee suitsukkeista, koska niillä saa varmisteltua rukouksen läpimenon.



HCMC:n kauppahallissa Chinatownissa oli loputtomasti kaikkea, kuvissa kuivattuja kalmareita ja katkarapuja.


Durianin, hedelmien kuninkaan, tuoksu on tullut tutuksi Kaakkois-Aasian toreilla.


Maistiaispullon käärmeviina olikin vain käärmeviiniä (25%). Matalan alkoholipitoisuutensa vuoksi käärmeviini on oiva seurustelujuoma.


Käärmeet ja skorpionit eivät juurikaan paranna riisipontikan makua, mutta juomat nauttivat myyttistä mainetta mieskunnon takaajina.

Matkasimme yhden päiväretken Củ Chin tunneleille, ja reissulla tehtiin myös mutka Cao Dai -uskontokunnan temppelille. Oppaamme herra Hai, joka aamulla tuli meitä niin asiallisena ja yrmeänaamaisena hakemaan, osoittautui päivän aikana aivan mainioksi kuivan huumorin taitajaksi. Hänen juttunsa yleensä ottaen olivat melko huonoja ja lähes poikkeuksetta alatyylisiä, mutta ukko kertoi ne niin totisella naamalla ja taidolla, ettemme voineet kuin naureskella. Ajoittain hän kertoi todella härskejäkin juttuja, ja yleisön nikotellessa punaisena äijä pahoitteli sanomisiaan lakonisesti, vedoten huonoon englanninkielentaitoonsa. Meitä brittihuumorin ystäviä ukon superkuiva esiintyminen nauratti, kaikki ryhmästämme eivät selvästikään olleet yhtä huvittuneita. Markus kävikin päivän lopulla kehumassa ukon tarinankerrontatyyliä, ja tämä hekotteli tyytyväisenä.

Cao Dai eli koko nimeltään Đại Đạo Tam Kỳ Phổ Độ -uskonto oli meille uusi tuttavuus. Uskonnoksi melko nuori Cao Dai perustettiin Etelä-Vietnamissa vuonna 1926, ja se yhdistelee eri uskontoja, kuten buddhalaisuutta, konfutselaisuutta, taolaisuutta ja katolilaisuutta. Uskonnon harjoittajia on ainakin kolme miljoonaa, joista lähes kaikki Vietnamissa. Cao Dain mukaan on olemassa 36 tasoa taivaita sekä 72 planeettaa joilla on älykästä elämää. Planeetoista numero 1 on lähimpänä taivasta ja 72 helvettiä. Maapallon sijaluku on 68, eli melkein helvetissä ollaan, mutta elämällä hyvin voi saada uudelleensyntymyksen mukavampaan paikkaan.


Kävimme tutustumassa suurimpaan Cao Dai -temppeliin, nimeltään Tay Ninh Holy See.


Cao Dain jumalienpalvelus järjestetään neljästi vuorokaudessa joka päivä: 06:00, 12:00, 18:00 ja 24:00.



Rukoilu tapahtui mystisen soittimen ja laulun tahtiin.


Asujen värikoodit kielivät pappien ja hierarkiassa korkeampien suuntautumisvaihtoehdosta: keltaiset ovat buddhalaisia, siniset taolaisia ja punaiset kristittyjä.

Củ Chi historioineen oli hurja paikka. Etelä-Vietnamissa pohjoisen puolella taistelleen Viet Congin sissit kaivoivat Củ Chihin yhteensä 200 kilometrin maanalaisen tunneliverkoston, josta käsin kommarisissit kävivät menestyksekästä mutta helvetillistä sissisotaa amerikkalaisia vastaan. Tunneleissa nukuttiin, syötiin, ja elettiin. Maan alla oli läkähdyttävän kuuma, hengittäminen oli hankalaa, ja sissit olivat nälkiintyneitä ja sairauksien riuduttamia. Raskaiden pommitusten aikaan Viet Congin joukot saattoivat olla piilossa päiväkausia maan alla. Mutta vaikka yhdysvaltojen B52-pommittajat mattapommittivat maan päällä viidakon autiomaaksi ja haravoivat tienoon kymmenin tuhansin sotilain, sitkeimmät Viet Cong -taistelijat säilyivät tunneleissa elossa läpi sodan. Tunnelit oli ansoitettu räjähtein ja piikkikuopin, joka vähensi jenkkisotilaiden kiinnostusta tutkimusretkiin tunneleiden sisälle. Tunneliverkoston rakenteen vuoksi sissejä ei saatu ulos edes savulla tai vesitulvalla. Verkosto kulkee kolmessa tasossa, syvimmän kerroksen ollessa kymmenisen metriä maan alla. Củ Chillä sanotaan olleen suuri merkitys Vietnamin sodan lopputulokseen, ja paikka on nykyään ehdoton käyntikohde jokaiselle Saigoniin matkaavalle.


Mekin pääsimme testaamaan tunneleiden viihtyisyyttä. Turistitunnelia on jouduttu laajentamaan kahteen kertaan, koska moni turpea länkkärituristi on juuttunut kierroksellaan kiinni. Vähemmän pulska paikallisopas esitteli alkuperäisen kokoista tunneliaukkoa.


Tunnelien lisäksi Củ Chissä esiteltiin ansoja, aseita ja Viet Congin propagandafilmi 60-luvulta. Mr. Hai demonstroi vekkulia katosta putoavaa ansaa.


Ansakuopat olivat toinen toistaan ikävämpiä.

Eräänä iltapäivänä istuskellessamme puistossa tuli pari nuorukaista kyselemään, olisiko meillä hetki aikaa. Olimme aluksi kovin skeptisiä, sillä usein meille englanniksi juttelemaan tulleet paikalliset ovat lopulta paljastaneet jonkun agendansa, jolla sitten pitäisi saada hieman rahallista avustusta... Nämä nuorukaiset halusivatkin vain rupatella kanssamme englanniksi, kysellä kotimaastamme ja prepata omaa enkuntaitoaan. Juttutuokiosta tuli oikein rattoisa, ja nuorukaiset olivat kiinnostuneita reissustamme ja Suomen meiningistä. He mainitsivat, että olemme hyvin etuoikeutettuja kun voimme toteuttaa tällaisen matkan, ja että matkustus on vain kaukainen haave monelle vietnamilaiselle. Välillä ympärillemme kerääntyi enemmänkin väkeä, lisää kauluspaitaisia opiskelijoita salkkuineen istuskelemaan ja kuuntelemaan ja kyselemään pari kysymystä itsekin. Kokemus oli myönteinen, ja auttoi laimentamaan epätoivoista tunnetta siitä, että kaikki tuttavalliset paikalliset haluavat vain rahasi.

Viimeisenä aamuna heräsimme varhain Saigonissa lähteäksemme kolmipäiväiselle kiertueelle Mekong-joen suistoalueelle. Varmistimme suomalaiseen tyyliin että olisimme ajoissa lähtöä varten, muttei meidän säntillisyytemme auttanut asiaa, kun muita lähtijöitä odoteltiin vielä pitkä tovi, eikä opastakaan ollut vielä näkynyt. Pienen ympäriajelun jälkeen meidät kuljetettiin matkafirman eteen, jossa ilmoitettiin että useamman päivän reissulaiset vaihtaisivat toiseen bussiin. Ja sitten lähdettiin ajamaan huoltoasemalle tankkaamaan bussia. Taisi mennä reilu tunti siihen että pääsimme matkan ensimmäiset viisisataa metriä edettyä. Pääsimme viimein joelle asti, ja jatkoimme matkaa pienellä veneellä. Tämä rauhoitti mieltä jo huomattavasti – rauhaisa jokea pitkin lipuminen voitti tööttäilevän ja kaistoja kahelina pudottelevan linja-auton sata-nolla. Välillä vene pysähteli käsityöläispajoille ja maatiloille, joissa meille esiteltiin paikallisten elämäntapaa, eli koitettiin kaupata kaikkea ja mitä tahansa. Eri matkaryhmiä oli yhdistetty yhdeksi suureksi karjalaumaksi, joten kookoskarkkien ja riisipopkornien valmistusdemonsraatiot näkivät ne jotka ensiksi ehtivät kameroineen tungeksimaan työntekijöiden ympärille.


Mekongin suistoalueella asuu lähes kaksikymmentä miljoonaa ihmistä.


Venematkailu oli hermolepoa Saigonin liikenteen jälkeen.



Riisipaperin keittelyä ja kuivattelua.


Tyylipuhdas verkonheitto


Kalaviljelyaltaaseen tuli säpinää ruokinta-aikaan.

Itse veneily Mekongin suistoaluetta pitkin oli mielenkiintoista ja viihtyisää. Saimme jo esimakua kelluvista toreista, eli veneillään risteilevistä kauppiaista ja ostajista jotka kuljettivat valtavia vuoria tuoretavaraa, kuten meloneja, ananaksia ja juureksia. Päivän päätteeksi matkasimme Cần Thơon kaupunkiin. Me tosin poikkesimme reitiltä muun ryhmän jatkaessa lisämaksullisella venekyydillä, kun me jääräpäät olimme ainoat jotka halusimme kulkea retken hintaan kiinteästi kuuluvalla vene-minibussi-lautta-yhdistelmällä. Oppaamme yritti pariin otteeseen käännyttää meitä ottamaan kymmenen dollaria henkilöltä kustantavan "viihtyisän jokiajelun", ja sai vene-minibussi-lautta-reitin kuulostamaan hankalalta ja aikaavievältä. Reissupa olikin piristävän erilainen, ja saimme eksyneinä lampaina henkilökohtaisempaa palvelua. Pysähdyimme hetken Vinh Longin kaupungissa, ja käytimme odotteluajan hyödyksi: Markus sai alle kahdella eurolla hiustenleikkuun ja parran trimmauksen paikallisilta partureilta. Operaation suoritti vuorotellen kolme eri parturi-kampaajatätiä, jotka eivät puhuneet lainkaan englantia, mutta lopputulos oli ihan kelpo.


Kelluvat markkinat aamuvarhaisella


Teimme matkaa myös soutuveneen kyydillä.

Minibussissa tapasimme australialais-sveitsiläisen pariskunnan, jotka olivat reppureissanneet Laosin ja Vietnamin seutuja jo yli kuukauden kahden teinipoikansa kanssa ja kehuivat ihastuksissaan näkemiään paikkoja. He kertoivat myös kahdesta Afrikan matkastaan, joista ajallisesti kertyi yhteensä kaksi vuotta mantereen tutkimusmatkailua. Viimeisimmän yhdeksän kuukauden matkansa he olivat tehneet poikien ollessa 7- ja 10-vuotiaita. Ostettuaan ensin jeeppiauton Etelä-Afrikasta he olivat kulkeneet useiden maiden läpi ja kokeneet niiden upeita kansallispuistoja ja eläinsafareja. He kokkasivat oman ruokansa ja puhdistivat käyttövetensä. Monissa maissa ruoka oli niin kurjaa ja alkeellista, puhumattakaan hygienian tasosta, joten omien ruokien valmistaminen oli paras vaihtoehto. Sveitsiläisäiti ja toinen poika olivat myös molemmat sairastaneet kaksi kertaa malarian, mutta selvinneet hyvin molemmilla kerroilla nopealla hoitoonpääsyllä. Kaupungit olivat olleet epämiellyttäviä paikkoja, eikä autoa saanut jättää hetkeksikään vartioimatta, mutta yhtään kertaa eivät matkalaiset olleet törmänneet uhkaaviin tilanteisiin. Monta ennakkoluuloamme Afrikan mannerta kohtaan karisi pois kun kuuntelimme huulet pyöreänä heidän tarinointiaan. Olemme kuulleet monta mahtavaa maailmanmatkaajan juttua tien päällä ollessamme, mutta mielestämme kaikki aiemmat reissutarinat kalpenivat tämän pariskunnan rinnalla.

Toisin kuin aiempi oppaamme herra Hai, tyylikkäiden pieruvitsien mestari, Mekong-reissumme opas oli todella huono. Nuori sutkinoloinen opas aiheutti puistattavaa myötähäpeää huonoilla kaskuillaan eikä handlannut oppaantyötäkään. Kaveri osasi latistaa muutoin ehkä kiehtovistakin tarinoista tylsiä, eikä ison ryhmän ohjailu tuntunut luonnistuvan. Tarinankerronnan taso oli tätä luokkaa: "Oletteko nähneet elokuvan American Pie? Hehehe! Hyvä elokuva! Tiedättekös Stifflerin? Stiffmeisterin! Hehehe...". Jos varaat kiertomatkan Mekong-joelle, kysy ja varmista etukäteen että opas ei kerro American Pie -vitsejä.

Kiertueen toinen päivä oli loppupäivän sateista huolimatta paljon miellyttävämpi. Ryhmän koko oli pienentynyt, ja yleinen tahti oli paljon rennompi ja vähemmän kaupittelevampi. Aikaisin aamulla pääsimme seuraamaan Mekongin suistoalueen suurimpia kelluvia markkinoita Cần Thoon edustalle. Istuimme veneiden katoilla ja ostimme paikallisilta tuoreita ananaksia, jotka he taidokkaasti kierreleikkasivat helposti syötäväksi. Paikallisten yksinkertainen elämäntyyli suuren joen varrella oli ihastuttavaa seurattavaa, monilla kulki koko elämä isoissa puuveneissä lapsineen, pyykkinaruineen, koirineen ja kukkoineen. Mekong-joki sivujokineen on maanteihin verrattuna helppokulkuinen verkosto, jota pitkin tavara kulkee koko ajan joka suuntaan. Joillakin isompaa bisnestä pyörittävillä kelluvien markkinoiden myyjillä on pysyvä kauppalaiva kelluksimassa torilla, ja pienemmät veneet kuskaavat tiloilta kauppaveneelle tuoretta tavaraa päivittäin.


Kelluvilla markkinoilla kävi kuhina.


Kioskivene möi turisteille limua ja olutta.


Ananakset olivat uskomattoman mehukkaita. Täti näytti mallia kuinka hedelmä kuoritaan oikeaoppisesti.


Katukeittiötkin kelluvat Mekongilla: Nuudelivene.


Kauppaa käydään tukkumäärissä. Minimiostos on kymmenen kiloa.


Myyjät ilmoittavat lipputangoissaan millä laiva on lastattu.


Savukone

Toisen päivän lopuksi matkasimme Chau Docin kaupunkiin pimeää Mekongia pitkin hieman isommalla paatilla, jonka ravintolassa sai nauttia illallisesta ja juomista. Olimme jo kierroksella tutustuneet kahteen hauskaan puolalaisheppuun ja vietimme illan heidän seurassaan. Polakit olivat viettäneet kolme kuukautta Filippiineillä leijasurfausta harrastaen. Suunnitelmana heillä Kaakkois-Aasiassa reissaten oli ollut pysähtyä Filippiineillä vain pari viikkoa, mutta harrastus olikin vienyt mennessään. Toisella oli ollut suomalainen tyttöystävä, joten hän tiesi melko paljon Suomesta ja sen kulttuurista. Myöhään illalla saavuimme säkkipimeydessä Chau Docin kelluvaan hotelliin, jossa jo kaaduimme sänkyyn väsymyksestä.

Olimme jo aiemmin päättäneet, ettemme osallistuisi enää kolmannen päivän ohjelmaan järjestetyn kiertueen kera vaan jatkaisimme omin nokkinemme kohti Kambodzaa. Oli ihanaa vain kääntää kylkeä ja jatkaa unia kun matkaopas kävi koputtelemassa kaikki muut hereille kuuden aikaan aamulla. Kun vihdoin heräsimme, olivat kaikki lähteneet, jopa hotellin henkilökuntaa oli vaikea tavoittaa. Kukaan ei puhunut englantia, eikä ketään asiaoista tietävää ollut töissä. Emme edes tienneet missä päin olimme ja miten pääsisimme kaupungin keskustaan. Satoi vettä, nälkä alkoi jo kalvaa, eikä meillä ollut kuin matkaoppaasta kaiveltu suositellun hotellin osoite paperilapulla. Lopulta saimme itsemme jotenkin ymmärretyksi, ja hankimme itsellemme ja matkatavaroillemme venekyydin joen toiselle puolelle. Kävelimme sateisen loppumatkan suunnistamalla paikallisten epäröityjen ohjeiden avulla. Siinä kaikessa oli kuitenkin pitkästä aikaa pientä seikkailun makua, kun kaikki ei ollutkaan niin ennaltasuunniteltua ja arvattavissa. Löysimme perille majapaikkaan, ja vietimme pari päivää Chao Docissa. Paikka ei tarjonnut juurikaan ihmeitä, mutta aurinkolasityrkyttäjät ja muut massaturismin lieveilmiöt loistivat poissaolollaan, joten viihdyimme paremmin kuin Saigonissa.


Kalamiehet


Vesipuhveli vartioi jokeaan.


Näyttävästi valmistettu "Elefantinkorvakala" (ei aavistustakaan mitä nimi on oikeasti suomeksi).

Vietnamissa ollessamme tutustuimme moneen uuteen ihmiseen, joka oli hyvin piristävää vaihtelua. Välillä on ollut vaikeaa ja vaivalloista tutustua muihin matkaajiin, mutta kun matkasimme saman lössin kanssa useampana päivänä, oli helpompaa löytää samanhenkisiä ihmisiä juttukumppaneiksi. Puolalaiskaksikon lisäksi tapasimme Mekong-kiertueella lontoolaisen poliisin, joka työskenteli terrorismin vastaisessa yksikössä Scotland Yardissa ja fanitti Millwallin futisjoukkuetta. Uskollinen fani kuvautti itsensä Millwall-lipun kanssa Vietnamin kansallismaisemissa ilmaislippujen toivossa. Hän kertoi myös hauskan tuhatjalkaisvitsin, jonka Markus aikoo kertoa sitten Suomessa kaikille omana tulkintanaan ja riittävän usein. Tutustuimme myös leppoisaan skottiäijään, joka kertoi kotisaarestaan ja sen upeasta luonnosta kotivesissä liikkuvine haikaloineen. Kirjoittipa mies yhteystietonsakin pahvinpalalle ja kutsui käymään.

Tässä maassa tietyt asiat toimivat ehkä huonoiten mitä tällä reissulla olemme kokeneet. Toki yritämme mennä rennolla ei-kiirusta-mihinkään-meiningillä eteenpäin, mutta Vietnamissa jatkuvat kommellukset alkoivat lopulta jo hieman tympimään. Liikkuminen tuntui olevan epäkäytännöllistä ja epäluotettavaa, mutta ei siltikään aivan halvimmasta päästä kehitysmaaksi. Kuudenkymmenen kilometrin minibussimatkaan meni kolme tuntia, kiitos Saigonin liikenneruuhkien. Ravintolassa tarjoilija tuli tilauksen jälkeen kertomaan että kokki ei olekaan töissä joten ruokaa ei ole saatavilla. Hotellihuoneessa ei ollut pyyhkeitä, kun henkilökunta ei ollut ehtinyt pyykkäämään. Ja aamiaismenun kymmenistä vaihtoehdoista oli saatavilla ainoastaan ranskanleipää ja kananmunaa. Kuulimme myös, että Saigonin tarjoilijat usein koittavat automaattisesti ennakkopidättää vaihtorahat itselleen juomarahoiksi. Nähtävästi aika moni asiakas ei jaksa asiasta huomauttaa, kun tuommoinen tapa on tullut käyttöön.

Mutta siinäpä ne huonot puolet olivatkin. Maana Vietnam oli positiivinen yllätys, ja ehdimme nähdä vasta pienen raapaisun etelästä. Mielellämme tulisimme toisenkin kerran. Tämä reissumme jatkui kuitenkin pitkin Mekong-jokea kohti Kambodzaa. Matkanteko hitaalla veneellämme vei koko päivän, mutta vesitse matkatessa ei ollut kiire perille. Veneestä käsin oli mukava ihmetellä ihmisten elämänmenoa ja räpsiä valokuvia.


Joenrannan tapahtumissa riitti ihmeteltävää.


Jokinäköalalliset asunnot olivat kiintoisan näköisiä virityksiä.


Pieni muslimikylä Chau Docin liepeillä teki laadukkaita käsitöitä, ja möi niitä sopuhintaan. Isäntä pisti tupakiksi emännän esitellessä turisteille kangaspuiden käyttöä.


Vesivessa


Isäntä palaa kelluvan kotiinsa, koira odottelee jo pihamaalla.


"Häh, ettekö ole ennen nähneet vesipuhvelia lenkillä?"



Meillä oli jatkuvasti tervetullut olo matkatessamme jokimaisemissa. Paikalliset lapset kokoontuivat vilkuttamaan rannalle kerta toisensa jälkeen.