Jamaika - Irie!

Hei taas! Viikko Jamaikalla on mennyt hienosti. On ihmetelty paikallisia tapoja, ihmisiä ja kieltä. On nautittu tuoreita hedelmiä, tehty roadtrippejä, käyty kiipeilemässä vesiputouksilla, grillattu nahkaa rannalla, ja onnistuttiin käymään jopa kerran ulkona klubillakin!

Monet paikalliset vakiosutkit (engl. Hustler) ovat tulleet tarpeeksi tutuiksi, ja pujottelemme jo aika hyvin kävellen ydinkeskustan läpi ainoina valkoisina. Lisäksi jotkut selvästi jo tuntevat meidät, eivätkä jaksa enää vaivautua markkinoimaan opastusta/ennustusta/huumeita/veljensä ravintolaa/ihanmitävaan. Sutkien kanssa pitää joka kerta käydä väsytystaistelu, tyypit voivat kävellä kymmenenkin minuuttia perässä kertaamassa tarjoamiaansa repertuaaria ennenkuin keskustelun myötä tajuavat että tiedät missä olet ja mihin olet menossa.


Montego Bayn katuja.


Montego Bayn toria. Käveltiin 1,5h eikä nähty yhtään muuta valkoista. Ja turisteja lie kuitenkin tuhansittain tälläkin reunalla saarta.


Paikallisravintoloissa ruoka tulee aina GP-laatikossa, otit annoksen mukaan tai et. Hyvät eväät silti.

Paikalliset puhuvat keskenään patois-kieltä, mutta osaavat halutessaan myös englantia. Patois on aivan uskomattoman hauskan kuuloista, vaikka siitä ei kuunnellessa tajuakkaan kuin sanan sieltä-täältä. Parhaimmillaan puheenparsi on kun lokaalit väittelevät tai neuvottelevat jostain asiasta. Get da bomba-claat car out mi way!

Suurin osa turisteista elää kaukana keskustasta kalliissa, vartioiduissa resorteissa piikkilanka-aitojen takana, käyden korkeintaan lyhyellä osuudella turistikatua. Meillä oli aika paljon onnea majapaikan valinnan suhteen, sillä isäntä Steve ja juoksupoika Lucan esittelivät kaupungin tavat heti aluksi, ja Lucan on ollut mukana oppaana iltaisin. Guesthousen sijainti on hieman hankala, mutta koska täällä ei ole yhtään muuta hotellia tai turistia, ei täällä ole myöskään yhtään sutkia, ja paikallinen Kuappi-ravintolan kokoinen lähiöravintolamme on halpa. Taksimatka keskustaan kestää noin 10 minuuttia ja maksaa 65 Jamaikan dollaria (reilu 50 eurosenttiä) per nuppi, turistikadulle pääsee reilussa vartissa ja hinta on noin tuplat.
Me, kuten kaikki muutkin guesthousen vieraat, viehdyimme niin paljon paikkaan, että buukkasimme kolmen ekan yön jälkeen loputkin Jamaika-yömme täältä. Montego Bay on ihan hyvä tukikohta, ja ollaan tehty kolme päivänmittaista reissua Hermanin opastuksella ympäristöön.


Dancehall-bileet satamabaarissa.


Paikallisoppaamme Lucan piti iltaisinkin sutkit loitolla. Taustalla Franck siemailee juomaansa hienostuneen ranskalais-saksalaisesti.


Lähikauppamme ja ravintolamme. Curry Chicken 250 Jamaikan dollaria, eli reilu 2 euroa.

Toinen päiväreissuistamme johti meidät Dunns River Fallseille. Jälleen matkasimme rannikkoa pitkin, tällä kertaa kohti itää ja Ocho Riosin kaupunkia. Dunns osoittautui melkoiseksi turistirysäksi bussilastillisine lomalaisineen mutta kuohuvaa vesiputousjokea ylävirtaan kiipeäminen sinänsä oli hauska kokemus. Hyväpohjaiset kengät olivat pakolliset kiviä pitkin kivutessa, kenkien vuokraaminen toki oli maksullista kuten moni muukin asia tuossa paikassa.
Matkalla Dunnsiin pysähdyimme Kristoffer Kolumbuksen maihinnousupaikassa jossa hassu muusikkosetä tropikaalikostyymeineen meitä viihdytti. Paikan Kolumbus-puistossa oli esillä mm. vanhanajan tarvikkeistoa, ankkuria ja kahvinpulputinta (coffee pulper, vapaa suomennos huom.).
Reitin varrella sijaitsi lisäksi Banaaninlastaajien laulustaan tutun Harry Belafonten kämppä. Hän oli aikoinaan antanut ihmisten käydä kiertelemässä kartanoaan, mutta lopettanut kun liikaa tavaroita oli alkanut katoamaan kävijöiden mukana. Tsk!


Kolumbuksen rantautumispaikka.


Outi ihailee maisemia mantelipuussa.


Norjattaret Marienn ja Mette sekä improvisoiva musikantti


Dunn's River Falls


Vesiputouskiipeilyä.


Lämmintä oli about +35C, mutta vesi oli mukavan raikasta.


Rugged pokkarikameramme sai vähän vettä päälleen, mutta on edelleen elossa.


Norjattarilla oli kivaa.


Kiipeilyä...


Kiipeäminen tapahtui jonossa, aika monen muun turistin kanssa. Hauskaa oli silti.


Kiipeämisjalkineet. Kirjoittamishetkellä Markuksen jalat ovat kuin keitetyllä ravulla.

Saksalaiset ystävämme eivät olleet tuolla reissulla mukana, he olivat tutustumassa Montego Bayn paikalliseen jumalanpalvelukseen. Luultavasti Äitienpäivän kunniaksi palvelus oli tällä kertaa kestänyt heppoiset kolme tuntia, ja meininki oli sangen eläväisempää kuin evankelis-luterilaisessa vastineessa. Kahden tunnin karaoke-laulannan lisäksi metodistimessu oli palkinnut tunnin huutosaarnalla, ja hurmoksissaan tärisevillä tädeillä.


Väkeä pyhävaatteissa äitienpäiväkirkon jälkeen.


Ocho Riosin keskustaa.


Ravintolakissa

Outin vanhat sandaalinräyskät alkoivat irvistellä jo matkan tässä vaiheessa ja sopivan s(k)andaalikaupan haeskelu vei meidät vallan loistavaan sandaaliputiikkiin. Klass Sandalsin omistaja, oiva sandaalienkoostaja kertoi kaikenlaista Jamaikasta ja sen kulttuurista. Tiesipä jotain skandinaavisia kuuluisuuksiakin. Hyvin fiksu ja ilkikurisella huumorintajulla varustettu vanha herra! Kaupassa esillä oli lisäksi hänen omia maalauksiaan. Ja löytyiväthän ne sopivat sandaalitkin, tällä kertaa ei viitsinyt edes tingata sillä suutari oli palkkansa ansainnut.

Viimeisenä päivänä teimme kolmannen roadtripin, tällä kertaa maaseudulle. Saksalainen Franck oli bongannut matkaoppaistaan erikoisen tarinan Jamaikan historiasta. Vuosina 1834-1838 Jamaikalle tuli 1200 köyhää saksalaista siirtolaista, joille oli luvattu tiluksia ja uusi elämä saarella. Seitsemän kuukauden laivamatkan jälkeen perille tullessa selvisi että edessä olikin 15 vuoden pakkotyö, ja todella kurjat ja köyhät olosuhteet senaikaiseen Eurooppaan verrattuna. Suuri osa väestä kuoli trooppisiin tauteihin ja lähti pakoon muualle, mutta sitkeimmät kaverit saivat yhteisön pysymään elossa, josta todisteena on Seaford Townin kylä. Kylän asukeista noin parillasadalla on saksalaiset sukujuuret, ja raitilta löytyy niin patois-englantia oudolla murteella vääntäviä valkoisia, sekä sinisilmäisiä mustia! Epätodellinen paikka.


Roadtripin virkistys: Kookosvesi. Mestari leikkasi kaikille kookokset, ja niihin pillinmentävät aukot.


Jah Maaaan! Seaford Townin saksalaisasuttajien jälkeläinen jututti meitä leveällä murteellaan. Reissun oudoin hetki tähän mennessä!


Seaford Townin tiluksia


Lisää saksalais-jamaikalaisen Seaford Townin tiluksia.


Krikettipeli Seaford Townin koulun pihalla.


Maailmanmatkaaja Janette esitteli meille Seaford Townin historiaa.


Ainoina ja harvinaisina turisteina pääsimme koululuokan eteen, ja lapset lauloivat meille pari laulua. Osa ujosteli ja pelkäsi meitä aivan hirveästi.


Tasapainoilua


Pirssimme rekkari


Tasapainotaitoinen täti antoi ajo-ohjeita Seaford Townista poispäin.


Bauksiittikaivos. You have discovered aluminum!

(Saksalaisten kärvistelystä kun oli puhe, niin on mainittava että mustien orjuus kesti vuoteen 1834 saakka, vaan tulisi kurjaa luettavaa tästä blogista jos alettaisiin käymään läpi tämän maan sorron historiaa enemmän. On silti hyvä pitää mielessä että vieläkin valkoisia kohtaan esiintyvälle katkeruudelle on itse kylvetty siemenet. Niin että!)

Jamaika oli positiivinen yllätys. Kiitos globaalin sikainfluenssapanikoinnin päädyimme tänne, ja ei ole kaduttanut. Mukavia ihmisiä, paljon erikoista kulttuuria, hyvää ruokaa ja paratiisimaiset lämpötilat. Halpaa täällä ei missään nimessä ole (takseja lukuunottamatta), mutta katukeittiöissä syöminen on paikannut hyvin retkien aiheuttamaa budjettilovea. Väli-Amerikka jää seuraavaan kertaan, sillä jatkamme huomenna 13.5. Kuubaan, ja sieltä pari viikkoa myöhemmin Etelä-Amerikkaan. Blogipäivitystahti harventunee hieman, mutta koitetaan etsiä Internet sieltäkin jos Fidel (tai Raul) olisi laittanu sen johonkin tarjolle. Laitettiin nyt isompi satsi kuvia täältä, jos ei uusien jakaminen onnistu lähiaikoina. Nyt opiskelemaan epsanjaa, adios!

Markus & Outi


Melkein onnistunut kuva meistä.


Jamaika, irie!