Amazonia

Ehdimme olla kolme ja puoli viikkoa Andeilla yli 2000 metrin korkeudessa, joista viimeiset puolitoista viikkoa neljän kilometrin tuntumassa. Oli aika lähteä haukkaamaan happea lämpimimpiin maisemiin. La Pazin lentokenttä El Alto on maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen kenttä. Yli neljän kilometrin korkeudessa olevalla kiitoradalla pitää olla hyvästi pituutta koska ilmaa siipien alle nousemista varten ei ole liikaa. Pieni 14-paikkainen lentsikkamme nousi kuitenkin vaivattomasti yli kuusi kilometriä korkean vuorijonon yli, ja lasketteli alaspäin kohti toisella puolella sijaitsevaa Amazonin sademetsää. Lento oli vajaan tunnin mittainen pieni pyrähdys, mutta bussimatka La Pazista Rurrenabaqueen eli Rurreen olisi kestänyt lähes vuorokauden.

Laskeuduimme pehmeästi viidakon keskelle, Rurren lentokentän nurmikentälle. Kosteus ja kuumuus iskivät naamalle heti lentokoneesta ulos astuttaessa ja trooppinen sade kasteli meidät ennenkuin ehdimme lentokentän pikkuruiseen terminaalirakennukseen. Mutta olimmepa yhtä hymyä kun matkasimme pikkubussilla kohti keskustaa ja ihastelimme tropiikkia. Keuhkot ja aivot saivat vihdoin haluamansa määrän happea, ja se teki varmasti osansa euforian nostattajana.

Rurre, niinkuin moni muukin Etelä-Amerikan gringo trailimme kohteista, elää pientä turismibuumia, ja näin parhaaseen sesonkinaikaan on hyvin eläväinen 15000 asukkaan pikkukaupunki. Oli mukavaa tallustella taas sandaalit jalassa Karibialla opittua hidasta kävelytahtia, ja ihmetellä elämänmenoa eksoottisessa paikassa. Rurre tuntuu myös kovin turvalliselta, joten kierrokset putosivat hyvin alas ja reissu tuntui taas lomalta. Mukavia ruokapaikkoja löytyi hyvä pino, ja löysimme myös länsimaalaisten käytettyjä vaatteita myyvän kaupan, josta täydensimme vaatevarastoa viidakkoa varten. Oletettavasti liike möi jotain kehitysapuna Boliviaan saatua tavaraa. Vaatteet olivat hyväkuntoisia, mutta nimenomaan sellaisia joista ihmiset haluavat mielellään eroon, kuten t-paita painatuksella: "Someone very special to me went to Helsinki and all I got was this T-shirt".

Rurre sijaitsee Beni-joen varrella, Amazonin sademetsässä Bolivian puolella, ja se on ykköspaikka Boliviassa kaikenlaisille retkille syvemmälle viidakkoon. Lyhyen matkan päässä sijaitsee Madidin kansallispuisto, joka on ehkä maailman monimuotoisin luonnonpuisto: alueelta on bongattu yli 1000 lintulajia (11% maailman lajeista), 300 nisäkäslajia, 200 liskolajia ja yli 6000 eri kasvia. Halusimme päästä syvemmälle korpeen ihmettelemään eläimiä sekä viidakkoa ja päädyimme suositeltuun Madidi Travel -matkatoimistoon, joka omistaa oman suojellun maapläntin luonnonpuiston laitamilla. Kaikki toimistot mainostavat itseään "ekoystävällisinä", mutta valitettavan useat niistä ovat tosiaan sitä lainausmerkeissä. Madidi Travel on saanut suitsutusta työstään alueiden suojelemisessa, olivatpa myös perustamassa koko luonnonpuistoa ja saivat tarinan puistosta ja työstään National Geographic -lehden kansijutuksi asti.

Ostimme neljän päivän matkan Madidi Travelin omistamaan Sereren luonnonpuistoon, mutta otimme vielä yhden lisäpäivän paikan päällä koska viihdyimme siellä paremmin kuin hyvin. Serereen matkasimme reilut kaksi ja puoli tuntia nopeahkolla paatilla Beni-jokea pohjoiseen, joten olimme jo aika mukavan rauhallisessa paikassa. Sähköjä tai kännykkäverkkoja ei luonnollisestikaan ollut, mutta majapaikat olivat huippumukavat ja niihin tuli juokseva vesi läheisestä järvestä. Mökit olivat hulppeita 40-neliön yksiöitä joiden seinät olivat hyttysverkkoa, joten luonnon ja eläinten bongailu onnistui vaikka sängyssä maaten. Sisustus oli tyylikäs ja iltavaloiksi sytytettiin kynttilöitä. Moskiittoverkko sängyn yllä suojasi ötököiltä öisin.


Sereren kartta

Jo venematkalla onnistuimme bongailemaan ison liudan erilaisia lintuja, kaimaanin ja pari capybaraa. Odotukset olivat siis korkealla että eläimiä tulisi vilisemään perillä ruuhkaksi asti, mutta pian opimme että viidakossa eläimiä kuulee, ei juurikaan näe. Apinoita ja lintuja oli helppo bongailla puiden oksilta, mutta kaikki matalammalla elävät otukset osaavat piiloutua kauas pois uteliailta ilmeiltä. Hyönteismaailma ei ollut niin ujoa, vastaan tuli jatkuvasti värikkäitä perhosia, hämähäkkejä ja satamäärin outoja hyönteisiä. Onneksi moskiittoja ei näin kuivalla kaudella ollut juuri ollenkaan. Päivät pärjäsi melkeinpä ilman hyttysmyrkkyä.


Beni-joen kaimaani


Viidakon jättimäisiä puita, joillakin näistä oli ikää yli tuhat vuotta.


Orava-apinat viilettivät korkeilla oksilla.

Tähän puuhun ei kannata nojailla.

Tirppa


Hehkeä paratiisikukka


'Mussun mussun' kuuluu vaan kun kapusiiniapina nauttii banaanista.


Serkku pelottavan inhimillisine kasvonpiirteineen.

Viidakossa uni tuli mukavasti kaikesta sirinästä ja oksien katkeilemisesta huolimatta. Viidakossa puskat ja puut rymisivät ja suhisivat illasta aamuun, joka puolella tuntui olevan liikettä. Ensimmäisen yön aikana Outi heräsi ennen auringonnousua kuuntelemaan elikoiden rapistelua ja silloin jänskätti kyllä toden teolla. Olisi haluttanut ottaa taskulamppu ja katsoa ulos mikä ulkona kulkee, mutta eipä vain kantti kestänyt - mielikuvitus oli järkeä vahvempi kun yksin valveilla kyyhötti. Kun aamunvalo alkoi kajastaa, Markuksenkin herätti punaiset mölyapinat käsittämättömällä örinällään. Tuona ensimmäisenä aamuna emme vielä tienneet mikä eläväinen äänen aiheuttaa, joten viidakon mystisyys oli hurjan jännittävää.

Serere oli kaivattua lomaa kaupunkien hälystä ja yleisestä nörtteilyistä, ja siellä sai kaiken muun hyvän lisäksi mielekästä liikuntaa. Viidakossa nimittäin kertyi paljon käveltävää jokaiselle päivälle, ennätys oli yli kuuden tunnin reippailu/rämpiminen eräänä aamupäivänä. Välillä saimme vain nauttia kanootissa istumisesta ja tarkkailla viidakon elämää järveltä käsin. Pari ensimmäistä reissua saimme kulkea pelkästään kahden oppaamme Rodolfon ja Cheon kanssa. Neljän ihmisen ryhmä oli kooltaan ideaali viidakossa kulkemiseen, ryhmä pysyi koossa emmekä aiheuttaneet niin paljon eläimiä karkoittavaa melua kuin myöhemmin kahdeksan hengen ryhmämme.


Viidakko oli tiheää ja maankamaralla oli aika varjoisaa, mutta hyvin kosteaa ja kuumaa silti.


Kiertelimme pienillä veneillä läheisiä järviä. Rannoilla oli oiva bongata lintuja.


Veneissä oli mukana kaikenlaisia salamatkustajia.


Sinikeltaisia arapapukaijoja


Haukan saalis


Iso haikara lähti vauhdilla puusta ja äänteli kuin vanha torvi.

Oppaamme Rodolfo oli kokenut ja lukenut vanhempi herra, hän osasi tiensä metsässä ja tunnisti niin kasvit kuin eläimetkin. Tulkkina ja apupoikana toimi rurrelainen Cheo, joka oli hyvin symppis ja rehellinen nuorimies. Toisen ryhmän oppaana toimi vielä Rodolfoakin vanhempi konkari Choco, jonka erikoistaidot olivat eläinten imitoiminen, jatkuva kujeilu ja hoilaaminen. Mies vaikutti päällepäin hieman kahelilta ja enemmän Oulun ravintola Sarkan vakioasiakkaalta kuin viidakko-oppaalta, mutta oli hyvinkin asiansa ja Sererensä osaava mies.


Rodolfo meloo, Outi iloitsee kävelytauosta.


Tulkki-Cheo kiipeilee jättiläispuuhun. Kamera oli aina vähän ihmeissään aamukasteesta, ja linssistä sai pyyhkiä aamuisin puolisen tuntia huurua pois.


Cheo tarjoili kookoksenpalasia natusteltavaksi Pinky-järvelle taivaltaneiden iloksi.

Madidin luonnonpuiston perustamista junaillut Rosa Maria, jonka tapasimme jo Rurressa heidän toimistossaan, oli luonnolle hyvin omistautunut ja vaatimattoman oloinen nainen. Rosa Maria kuuleman mukaan ui aikoinaan Sereressä San Fernando -järven poikki ja joutui kaimaanin hyökkäyksen kohteeksi. Hän kävi läpi kuusitoista operaatiota ja jäljelle jäi vielä pysyviä jalkavammoja. Aika kiittämättömiä eläimiä on Sereressä. Tarinan kuultuamme emme mielineet järveen uiskentelmaan vaikka uimakamppeet mukana olivatkin.

Saimme vielä lisää pontta uimattomuuteemme kun tutustuimme järven toisiin terävähampaisiin asukkeihin. Kävimme kahtena iltana kalastamassa piraijoita Rodolfon, ja ryhmäläistemme Dianan ja Johanneksen kanssa (heistä vielä lisää tuonnempana tekstissä). Vekkulit pikkukalat rakastavat tuoretta punaista lihaa, ja Rodolfolla olikin mukana hyvä köntti nautaa josta pilkottiin syöttejä koukkuihin. Piraijat olivat nopeita ja viekkaita kalastettavia, pikku pirut söivät lihat koukun ympäriltä mutta välttelivät jäämästä kiikkiin. Oppaamme Rodolfo oli luonnollisesti myös mestarikalastaja, ja keräsi suurimman osan kalasaaliista: kumpanakin iltana yhden piraijan, sekä muutaman muun erikoisen järvikalan. Myös Diana onnistui saamaan ensimmäisellä reissulla piraijan, me muut saimme vain syötettyä naudanlihan kaloille. Eivät olleet hassumpia reissuja silti: auringonlaskut olivat kauniita ja lukuisat lepakot lentelivät veneen yläpuolella kun jännityksellä odotimme milloin seuraava pikkuhirviö nappaa koukusta.


Kalastajakonkari Rodolfo paloittelee nautaa piraijoiden narraamiseksi.


Ja sieltähän se sahahammas nousi! Aplodit ovat paikallaan.


Rodolfo esittelee piraijan purukalustoa. Eräs poika oli koittanut kalastaa piraijoita pitämällä lihapalaa sormissaan, piraija oli iloisesti puraissut kaverilta sormen poikki.


Auringonlasku San Fernando -järvellä


Iltalaulu

Onnistuimme viiden päivän aikana näkemään sangen mukavan määrän viidakon eläimiä, vaikka suurin osa elukoista pysyi piilossa. Bongasimme lintuja kuten arapapukaijoja, haukkoja, korppikotkia, haikaroita, paikan nimikkolintuja sererejä, sekä lukemattoman määrän erilaisia pienempiä lintuja. Apinat olivat veikeitä ja niitä näimme joka päivä puiden latvoissa keikkumassa. Lajeja oli kolme: kapusiiniapinoita, orava-apinoita ja punaisia bolivialaisia mölyapinoita. Näimme myös kilpikonnia, muutaman koatin eli nenäkarhun ja jonkun tuntemattomaksi jääneen näätäeläimen. Isommista eläimistä kuten tapiirista, jaguaarista ja puumasta näimme vain tuoreita jälkiä. Chocon mukaan jaguaarin näkeminen olisi onnistunut korkeasta bongailutornista, jos tornin juurelle olisi sijoittanut tarjolle lehmän pään. Meiltä puuttui vain yksi lehmän pää.


Vikkelä koati kiipeili puussa ja mätkähti maahan hypätessään varomattomasti puusta toiseen.


Tapiirin jälki


Jaguaarin jälki



Muurahaisia ja termiittejä oli monenlaisia. Isot purevat ilkeämmin kuin suomen murkut ja niiden yli kannattikin loikkia.


Rodolfo ja Cheo palailevat Sereren komeaan päämajaan eli Casa Grandeen. Ruokailu tapahtui täällä yhteistilassa.

Kunnon zoomiobjektiivin puute kameralle harmitti vielä enemmän kuin Galápagos-reissulla. Eläimet eivät tulleet yhtä pelottomasti lähelle kuvattavaksi. Lisäksi oksien sekä lehtien päällystämillä poluilla ei pystynyt hiipimään kuin ninja, vaan jokainen metsän eläin kuuli täsmälleen missä ryhmämme liikkui. Muutama eläin, kuten anakonda, moikkasikin vain nopeasti edelläkulkevia oppaita, kadoten heti viidakkoon. Myös sievä pörröinen tarantella kurkisti puun kolosta, vaan siitäkään ei kukaan ehtinyt napata kuvaa. Rodolfo-opas oli iltakusellaan hoksannut myös boan ja napannut sen aitaukseen talteen meille ihmeteltäväksi, mutta luonnonystävä Rosa Maria oli päästänyt heti aamulla käärmeen vapauteen.

Rodolfo piti meille monta oppituntia viidakon ihmeellisistä kasveista ja puista. Varsinkin parantavia ja myrkyllisiä kasveja tuntui olevan paljon. Montaa on käytetty ja käytetään edelleenkin lääkkeiden tekemiseen. Rodolfo kertoi soliman-puuta esitellessään miten paikalliset heimot ovat valmistaneet parhaat myrkkynuolensa. Myrkyllisiltä sammakoilta otetaan yhtä myrkkyä ja sekoitetaan sitä saliman-puun myrkylliseen mahlaan. Siihen ole tiedossa vastalääkettä, joten myrkyn päästessä verenkiertoon kuolema koittaa väistämättä vain kahdeksassa minuutissa. Ajo-ajo (suom. valkosipuli-valkosipuli) on puu, joka toimii hyttysmyrkkynä. Puun marjat tuoksuvat vahvasti valkosipulille, ja niitä voikin käyttääkin sen korvikkeena ruoanvalmistuksessa. Opimme tunnistamaan myös kasvin jota käytetään käärmeiden puremien parantamiseen. Erään ison puun pihka on parantavaa öljyä, jota haavoittuneet eläimetkin osaavat hieroa haavoihinsa. Hoitava pihkakerros suojaa parasiiteilta ja tulehduksilta.


Rodolfo selostaa termiittikeosta ja sinne kulkevasta kaarnanalaisesta polusta.


Muurahaiset aina rakentaa ja rakentaa... Loputtoman pitkä jono murkkuja kuljetti pieniä lehdenpalasia kekoonsa, mädättääkseen niistä herkullisia sieniä!


Apinaorkesteri hamuamassa aamiaista puusta


Myrkkypuuta ympäröivät hienot köynnökset.

Kävelyä tuli viiden päivän aikana aimo annos. Viimeisenä iltana Sereressä lähdimme säkkipimeässä yökävelylle, taskulamppujen kanssa eteneminen ja eläinten (lähinnä isojen hyönteisten) bongailu oli jännää. Seuraavana aamuna jaksoimme vielä aamukävelylle ennen auringonnousua ja aamiaista, kaikki tarpominen väsytti siinä vaiheessa jo kovasti. Suurin osa itse päämajan läheisistä reiteistä oli tallattu hyväksi poluksi, mutta välillä mennä rymistelimme pensaiden läpi, välillä ryteikköjen yli puunrunkoja pitkin tasapainoillen. Joka tapauksessa pelkkä kävely viidakossa oli todella antoisaa, vaikka välillä saattoi mennä tunti tai kaksikin ilman yhdenkään eläimen näkemistä.


Herttaiset, näkörajoitteiset lepakot eivät onneksi salamavalosta häiriintyneet.

Diana ja Johannes olivat hauska italialais-baijerilaispariskunta, joihin tutustuimme Sereressä. He olivat neljän kuukauden reissurupeamalla Etelä-Amerikassa, kolmen menneen kuukauden aikana heidän reittinsä oli ollut melko samanlainen kuin meidänkin, he olivat vain aloittaneet pohjoisempaa Venezuelasta ja Kolumbiasta. Kävimme vielä Rurreen palattuamme paikallisessa Moskkito-baarissa viettämässä iltaa kaksikon kanssa.
Pariskunnalla riitti vielä meitä enemmän huumoria matkustuksen suhteen, he olivat matkustaneet La Pazista Rurreen aiemmin mainitulla yli kahdenkymmenen tunnin linja-autokyydillä, ja palasivat samaista reittiä La Paziin seuraavana päivänä. Kiitos Moskkito-baarin ylipitkän happy hourin, matka ei varmasti ollut kovin herkkua.


Diana, Johannes, Markus, Outi (esittelee ylpeänä polvitahraa kehitysapuvaatteineen) ja Rodolfo. Kuvan otti Rosa Maria.

Palailimme Sererestä väsyneinä mutta todella tyytyväisinä kokemukseen. Paikka oli ehdottomasti yksi suosikeistamme, ja viidakko oli suuri elämys jonka muistamme varmasti lopunikäämme. Retki ei ollut maan hintatasoon nähden halpa, 69 dollaria (nykykursilla noin 50 euroa) per nuppi per päivä, mutta se sisälsi kuljetukset, oman 40m2 mökin joka siivottiin kahdesti päivässä, oppaan palvelut aamusta iltaan, kolme ateriaa päivässä, puhtaan juomaveden sekä hedelmävälipalat. Bolivia ei ole kuulu herkullisista kasvisruuistaan ja täälläkin ruoan taso oli välillä kehnompi kasvissyöjille. Mutta avotulella paistetut kalat, lihat ja broilerit olivat erinomaisia, ja vene toi päivittäin tuoreita raaka-aineita Rurresta. Suosittelemme paikkaa kovasti!


Mökkimme viidakon siimeksessä

Lämmin suihku ja kaupungin mukavuudet helpottivat vähän paratiisin jättämistä taakse ja "arkeen" palaamista. Koska ylipitkät bussimatkat kärrypoluilla tuntuivat vastenmielisiltä, ja lennot seuraaville päiville oli myyty loppuun, jumahdimme vielä neljäksi yöksi Rurreen ja lensimme tänään La Pazin kautta Bolivian Santa Cruziin josta jatkanemme rautateitse itään Brasilian rajalle asti.


Huom! OBS! ¡Muy Importante!

* K I L P A I L U *
Koska meillä ei ole hajuakaan mitä allaolevien kuvien elikot ovat, ja edelliseen blogijuttuunkin löytyi perhosen puuttuva laji, lupaamme lähettää jonkun mukavan paketin sille joka lähettää parhaat (ei siis välttämättä oikeat) nimet näille luontokappaleille. Vastaukset saa lähettää sähköpostina, koska aika harvalla onpi blogspot-tunnukset. Vastausaikaa on sunnuntaihin 30.8.2009 saakka ja yhdelläkin oikealla, tai hyvällä, vastauksella voi voittaa! Osoitteina toimii parhaiten meidän gmail-tunnukset (muotoa etunimi.sukunimi).


Tunnistustehtävä #1


Tunnistustehtävä #2


Tunnistustehtävä #3


Tunnistustehtävä #4


Tunnistustehtävä #5:
Toukat köllimässä lehdellä


Tunnistustehtävä #6


Tunnistustehtävä #7:
Alien? Predator?


Tunnistustehtävä #8


Tunnistustehtävä #9:
Karvamörkö.


Tunnistustehtävä #10


Tunnistustehtävä #11


Tunnistustehtävä #12


Tunnistustehtävä #13:
Sinisiipinen perhonen ei halunnut väläyttää siipiään kokonaisuudessaan.

P.s. Yksi yö paluun jälkeen Markus huomasi alaselässään pari paukamaa, ja Outi tunnisti ne punkeiksi. Lisäksi polvitaipeesta löytyi pari vapaamatkustajaa lisää, sekä yksi paljon isompi veijari. Onneksi lääkelaukkuun (josta suurkiitos Jyrkille!) oli eksynyt lisätäytteeksi punkkipihdit, ja Outi sai kaikki viisi inhokkia irrotettua siististi. Lajitunnistusvisassa jokerikysymyksenä onkin kuvassa oleva parasiitti, sen kantamat tappavat taudit ja Markuksen arvioitu jäljelläoleva elinaika.


Jokeri-tunnistustehtävä!