Hostellimme tarjoama langaton netti maksoi mansikoita, kuten tässä maassa yleensäkin. Rotoruassa ollessamme pidimme kolmen päivän nettitauon puolivahingossa, ja se on jo paljon meille se. Heti alkumatkasta olimme lunastaneet kohtuullisella 20 eurolla kuukauden nettiliittymän, jolla saa käyttää monen täkäläisen hostellin ja leirintäalueen langatonta verkkoa, mutta tuohon majapaikkaan se ei sattumalta käynyt. Nyt suosimme niitä majapaikkoja joissa on oikeanlainen netti tarjolla. Kaikkeen suunnitteluun verkko on lyömätön apuväline, ja lisäksi on kiva päästä lukemaan säännöllisesti kaikkien kuulumisia (meille saa kirjoittaa sähköpostia!).
Pikkuinen Rotoruan kaupunki samannimisen järven rannalla oli ihanteellinen ulkoiluun, ja tietysti ahkerat kiivit (nämä ihmiskiivit siis) olivat tännekin kyhänneet näpsäkät kävelyreitit. Polkujen varrella saattoi ihastella erilaisia siivekkäitä eläimiä eli lintuja, ja tuliperäisen maaperän omituisuuksia. Ulkoilun jälkeen hakeuduimme Polynesian Spa-kylpylään, jossa oli mahdollista lojua useissa erilämpöisissä altaissa, kuumin niistä 42-asteinen. Väkeä kylpylässä oli kosolti, mutta paikka oli silti riittävän rauhallinen rentoutumiseen. Rotoruan ravintolat olivat kovin turistihintaisia, mutta löysimme kuitenkin kohtuuedulliset sushit, thaikut ja kebabit vaihteluksi kotikokkailulle. Viimeisenä päivänä marssimme Kuirau-puistoon Rotoruan keskustan laitamille. Puistossa oli useampia höyryäviä lampia ja kuplivia mutalammikoita. Tuoksua lukuunottamatta nämä ihmeellisyydet jaksoivat ihastuttaa meitä. Jatkuva kupliminen ja myllerrys maan pinnassa pisti miettimään millainen myllytys syvemmällä maapallon kuoren alla onkaan meneillään jatkuvasti.
Rotorua-järven rantaa
Sulttaanikanoja eli pukekoja steppaili siellä sun täällä.
Lokki yritti haastaa riitaa.
Kuirau-puiston lammikoita
Vieläkin tekee mieli mätää kananmunaa kun muistelee tuota herkullista tuoksua. Nom!
Savinen maanpinta lohkeilee.
Puiston suurin lampi. Lämmin vesi ei kuitenkaan houkutellut uimaan.
Mustia mustajoutsenia
Juniori mustajoutsen olikin valkoinen.
Rotoruan rauhallista keskustaa
Rotoruassa olisi ollut myös hyvä mahdollisuus tutustua paremmin maorien kulttuuriin, mutta meille iski paha epäilys että järjestetyt kierrokset olisivat samanytyyppisiä turisteille räätälöityjä esityksiä joita näimme Tongalla. Tämä ylpeä soturikansa siis laulaisi ja tanssisi, tietäen näyttävänsä pelleiltä, ja me kiemurtelisimme katsomossa myötähäpeästä. Saattoivathan nämä esitykset olla ihan hyviäkin, mutta budjettimme ei antanut ottaa riskejä. Maorien kulttuuriin kuuluva haka-tanssi on ainakin jo aika vitsikästä. Ne jotka ovat nähneet Uuden-Seelannin rugbymaajoukkueen All Blacksin alkuperformanssin, tietävätkin että haka-tanssissa raavaat miehet tekevät peikkoilmeitä vastapuolelle kieli suusta roikkuen ja puolikyykyssä hyppien. Itse pelissä on sitten vitsit vähissä, mutta joka tapauksessa tämä maan kansallislaji on täällä hurjan suosittua.
Rotoruasta jatkoimme ihmettelemään vielä paria eläväisen maaperän kummastelukohdetta. Wai-O-Tapun suuri geoterminen puistoalue oli täynnä eriskummallisuuksia, ja paikassa pääsi katsomaan myös kerran vuorokaudessa täsmälleen klo 10:15 aamulla purkautuvaa suurta geysiriä, Lady Knoxia. Kuvat kertonevat mistä paikassa oli kyse. Samana päivänä ajoimme vielä Orakei Korakon upeaan puistoon, joka lienee parhaiten säilynyt geoterminen alue Uudessa-Seelannissa. Orakei Korako, joka Kadonneena laaksonakin tunnetaan, toimi yhtenä kuvauspaikkana BBC:n Matkalla dinosaurusten kanssa -sarjalle, eikä ihme, sen maisemat olivat kuin maa aikojen alussa. Oranssit, vihreät ja siniset värit koristivat ihmeellisiä eläviä maanmuotoja ja kuumat lähteet höyrysivät rinteillä metsän keskellä.
Lady Knox-geysirin kello 10:15 purkautumisaika olikin petkuhuiputusta! Lady Knox koostuu kahdesta isosta erilämpöisestä vesikammiosta, päällimmäisenä on kylmempää vettä, ja sen alla kuumempaa. Paska taikuri pudottaa joka aamu samaan aikaan saippuapalan lähteeseen, joka rikkoo pintajännityksen ja vedet pääsevät sekoittumaan. Turistiyleisö saa viihteensä taattuun aikaan.
No, oli se sentään ihan näyttävän näköinen.
Wai-O-Tapun muta-altaita
Sää suosi meitä Wai-O-Tapuun tutustuessa, maisemat näyttivät auringonvalossa epätodellisen näteiltä.
Kieltomerkit töröttivät varmaankin ihan syystä paikoillaan.
Hnmm?
Ngakoro-järvi
Erikoisemmat vesiputoukset...
...Ja erikoisempi joki
Champagne Pool eli Samppanja-allas. Veden värjäävät mineraalit kuten kulta, hopea, elohopea, rikki, arsenikki, tallium ja antimoni! Olisitko arvannut kaikki?
Lisää knoppitietoa: Champagne Pool on vain 900 vuotta vanha, eli geologisessa mittapuussa aivan nuorukainen. Pinnan lämpötila on mukavat 74 astetta.
Kupliva, räjähtelevä muta oli villin näköistä. Kameran kanssa sai olla varuillaan.
Pienestä reiästä pulpunnut muta oli kyhännyt itsensä hauskannäköiseen muotoon.
Poks!
Samana päivänä etenimme vielä Orakei Korakoon, josta ompi tämä ja seuraavat kuvatukset.
Valuvia värejä
Jalkakäytävältä ei parannut livetä.
Tämän alueen nimi oli Taiteilijan paletti. Piidioksidipinta on paikoin vain pari senttiä paksua, eli ei kannata lähteä pilkille.
Aktiivista maaperää
Ruatapun luola. Luolan vedellä pystyy puhdistamaan koruja.
Orakei Korakon muta-altaita
Viileähkössä Taupon kapupungissa pysähdyimme yhdeksi yöksi, kaupungin edustalla oleva Taupo-järvi oli kaunis kraaterijärvi, joka syntyi noin 26 500 vuotta sitten valtavan tulivuoren purkautuessa. Seuraavana päivänä ohitimme yhden Pohjoissaaren hienoimmista luonnonpuistoista, Tongariron. Tongariroa hallitsee kolme aktiivista tulivuorta, Ruapehu, Ngauruhoe ja Tongariro. Tongariron ylitys on alueen kuuluisa ja suosittu 17 kilometrin päivävaellus, mutta se jäi meiltä väliin. Majoituimme yöksi Ohakunen pienelle paikkakunnalle Tongariron eteläreunalle, josta käsin teimme pienemmän kävelyretken alueelle ja hurautimme läheiselle vuorenrinteelle ihailemaan näkymiä. Jatkoimme Ohakunesta pääkaupunki Wellingtoniin seuraavana aamuna.
Taupo-järvi
Vaikka alhaalla oli parisenkymmentä astetta lämmintä, oli Ruapehun huipulla reilusti lunta ja hiihtokeskuskin auki.
Pieni kotteromme huusi armoa rinnettä noustessaan, ja joi seuraavana päivänä ahnaasti kaksi pulloa öljyä (vuokrafirma väitti tarkistaneensa öljyt kun lähdimme Aucklandista).
Patikkamaisemia Tongariron laitamilla
Waitonga Falls
Ruapehu
Pohjoissaaren eteläosassa halusimme mennä katsomaan kuvauspaikkoja elokuvista jotka olivat uusiseelantilaisen ohjaajansa Peter Jacksonin läpimurtohittejä sekä toivat koko Uuden-Seelannin maailman kartalle. Kyseessä ovat tietenkin klassikkot Bad Taste, Brain Dead sekä Meet the Feebles, jotka on kuvattu Wellingtonissa ja sen ympäristössä. Bad Taste -leffan muukalaisten päämajatalo oli kivasti reittimme varrella, joten siitähän oli saatava kuva todisteeksi. Markus sentään sai aikoinaan kiitettävän arvosanan Bad Taste -elokuvaesitelmästään, vaikka opettaja ei pystynyt seuraamaan esitelmää kokonaan videoinserttien vuoksi. Harmiksemme talo sijaitsi collegen kampusalueella, ja saavuimme paikalle iltapäivällä juuri koulun loppuessa ja opiskelijalauman purkautuessa autoihin, emme siis päässeet siinä sekamelskassa aivan perille asti. Peter Jackson ohjasi myöhemmin myös tietokoneanimaatioelokuvia, jotka pohjautuvat suosittuun kirjasarjaan Taru Sormusten Herrasta. Elokuvasovituksissa joitakin rooleja näyttelivät myös ihmisnäyttelijät, ja joitakin maisemia oli kuvattu oikeasti Uudessa-Seelannissa. Tätä maastoa sentään näimme Tongariron tienoilla.
Rangitikei River
Wellingtonissa meitä tervehti kova tuuli ja pilvinen sää. Ulkona ei ollut juuri mieltä liikuskella, joten odottelimme toiveikkaina seuraavaa päivää ja tuulen laantumista. Varasimme lisäksi lauttamatkan Eteläsaarelle, matka ei ollut mitenkään halpa tikki yhdelle autolle ja kahdelle matkustajalle. Toiveemme sään paranemisesta toteutui seuraavan päivänä, ja pääsimme katselemaan keskustan vilinää ja mukavan persoonallisten ja tyylitietoisten pääkaupunkilaisten porhaltamista kaduilla.
Wellingtonissa kävimme Te Papa -kansallismuseossa, joka oli kerrassaan mainio paikka. Esittelytilaa Te Papassa on kolmen jalkapallokentän verran, ja näytillä oli Uuden-Seelannin historiaa, ilmiöitä, kulttuuria ja luontoa mielenkiintoisella tavalla esitettynä. Luontopuolella esiteltiin Uuden-Seelannin erikoista eläimistöä, ja esillä oli muun muassa sukupuuttoon kuolleen melkein nelimetrisen lentotaidottoman moa-linnun luita ja parisen vuotta sitten merestä ongittu hirviömäinen mustekala, kymmenmetrinen kolossikalmari. Geologiahuoneessa oli maanjäristyssimulaattori. Virtuaaliajelu esitteli maata vauhdilla muunmuassa rugbypallon ja benjihyppääjän perspektiivistä. Skottisiirtolaisuutta esittelevässä osiossa sai haistella viskien savuisia tuoksuja. Museoon oli ilmainen sisäänpääsy, joka oli hämmästyttävää sen tasoon ja monipuolisuuteen nähden. Te Papa oli yksi parhaista museoista missä olemme koskaan käyneet. Esittelykohteiden kuvaus oli valitettavasti kielletty, mutta käykäähän toteamassa paikan hienous itse jos olette joskus Wellingtonin suunnalla.
Wellingtonilaista silta-arkkitehtuuria
Gandhi vartioi rautatieasemaa.
Beehive eli Mehiläispesä on Wellingtonin maamerkki. Rakennuksessa käyvät duunissa maan ministerit.
Te Papan pihapuolta
Illalla vaelsimme sankan joukon mukana seuraamaan Guy Fawkes -päivän ilotulitusta Wellingtonin satama-alueelle. Guy Fawkes yritti katolilaisterrostikavereineen räjäyttää Englannin parlamenttitalon vuonna 1605. Juhlapäivänä voi sitten juhlia joko ukon muistoa tai suunnitelman epäonnistumista. Rakettishow oli näyttävä ja ihmiset juhlivat melkoisen kiltisti. Wellington oli kaupunkina ihan mukavan oloinen, joskaan ei tarjonnut ainakaan lyhyellä visiitillä Te Papan lisäksi mitään erikoisempaa. Jatkoimme seuraavana päivänä lautalla saarelta toiselle. Matka meni mukavasti, ja pieni keikutus oli Outille kuin unilääkettä. Pitkä pätkä risteilystä meni unten mailla. Sama ilmiö toistuu aina lentäessä, ilmakuopatkaan eivät haittaa tämän unenlahjoistaan kuuluisan tytön unia.
Guy Fawkesin raketteja
Wellingtonin mukavannäköistä rinneasutusta
Viehättävät maisemat odottivat Eteläsaarellakin.
Vedimme Pohjoissaaren läpi lopulta aikamoisella vauhdilla, sillä Aucklandissa tupeloimme aluksi liian pitkään, ja Eteläsaarelle kannattaa ainakin ennakkotietojen mukaan varata enemmän aikaa kuin Pohjoissaarelle. Olemme säiden kannalta pari-kolme viikkoa liian aikaisin liikenteessä, mutta toisaalta taas pahin kesäsesonki ei ole vielä alkanut ja olemme pystyneet tupsahtamaan aina uuteen majapaikkaan huolettomasti ilman ennakkovarauksia. Liikennettä ei ole Aucklandin jälkeen ollut riesaksi saakka, ja välimatkat ovat naurettavan pieniä USA-etappiimme verrattuna.
Turisti-infoja löytyy helposti joka puolelta, tosin kaikki eivät ole ihan yhtä persoonallisia kuin tämä turre.
Uusi-Seelanti tuntuu alkutaipaleen perusteella olevan rauhallinen ja viimeisen päälle toimiva maa, mutta myös melkoinen holhousyhteiskunta. Törmäsimme maan tiukkoihin alkoholilakeihin ostaessamme perjantai-iltana muutamaa putelia olutta paikallisesta viinakaupasta. Yllätykseksemme meiltä tivattiin henkkareita. Alkoholin ostoikäraja on maassa 18 vuotta, mutta ulkonäkömme on nähtävästi nuortunut kovasti matkan varrella. Sattuikin niin, ettei Markuksen henkilökortti, Outin ajokortti eikä kummankaan kopio passin kuvasivusta kelvannut. Maksuvälineeksi yritetty luottokorttikaan ei tietenkään ollut riittävä todiste vakuuttamaan että kumpikaan meistä olisi täysi-ikäinen. Yritimme hetken neuvotella asiasta myyjän kanssa epäuskon vallassa, mutta hänen kantansa oli järkkymätön. Päihitettyinä ja huvittuneina jouduimme siis marssimaan takaisin majapaikkaamme hakemaan oikeaa passia. Hauska kuriositeetti asiassa on lisäksi se, että täällä pelkällä suomalaisella ajokortilla sai kuitenkin vuokrattua auton kuukaudeksi, mutta olutta ei moisella saa, kuten nyt opimme.
Kiivivaara
Hummm, miksi noi puut oli vinossa?
VastaaPoistaEi ole tarkkaa tietoa, mutta se maaperä siellä liikkuu jonkin verran. Ehkä puiden kasvuvaiheessa on maa tärähtänyt eri asentoon :) .
VastaaPoista