Eteläsaarella

Eteläsaari on suurempi Uuden-Seelannin kahdesta saaresta, mutta silti täällä asuu vain noin neljännes maan neljästä miljoonasta asukkaasta. Saarelta löytyy komeita maisemia laidasta laitaan, niin sademetsää kuin alppijäätiköitäkin. Olimme varanneet vajaat kolme viikkoa aikaa kierrellä saarta, ja se ei tunnu olevan ainakaan yhtään liikaa. Maasto on jylhempää kuin Pohjoissaarella, ja olemme joutuneet pysähtelemään jatkuvasti erilaisille näköalapaikoille ja luontopoluille patikoimaan ja ihastelemaan näkymiä. Vuokra-automme on tosin näyttänyt hieman huonoja merkkejä, sillä taannoisesta öljynkittauksesta huolimatta öljyvalo alkoi vastikään taas vilahdella tiukempien jarrutusten ja kurvien yhteydessä. Asiantuntijamme Suomesta tiesivät kertoa että autoa on huollettu huonosti sen tähänastisen taipaleen aikana, ja onhan automaattivaihteiselle pikkuautolle aika kuluttava elämäntehtävä kiivetä ja pujotella Uuden-Seelannin jyrkkää maastoa. Tarkkailemme siis tilannetta ja toivomme että menopeli pelittää maaliin saakka.

Saavuttuamme Pictonin satamaan Eteläsaareen lähdimme oikopäätä taivaltamaan länteen, kohti Abel Tasmanin luonnonpuistoa, joka on pienikokoisin Uuden-Seelannin monista puistoista. Oli jo perjantai-ilta kun saavuimme Nelsonin kaupunkiin, ja päätimme pitää yhden yön paussin siellä. Majoituspaikkaa piti hieman etsiskellä, niin kuin muutaman kerran myöhemminkin Eteläsaarella. Viheliäiset turistilaumat ovat siis saapuneet tänne sankoin joukoin, ja kansoittaneet kaikki paremmanpuoleiset edulliset majatalot. Löysimme kuitenkin huoneen kelvollisesta motellista. Paikanpitäjä olikin aloittanut jo työmiehen perjantai-illanvieton, mutta oli vielä kunnossa antamaan meille avaimen huoneeseen. Nelsonissa kävimme vielä lauantaiaamuna kuuluilla paikallisilla torimarkkinoilla, ja jatkoimme matkaa kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa ja Motuekan kaupunkia.

Motuekassa olimme kaksi yötä, perinteiseen tapaan leirintäaluekämpässä makuupusseissa nukkuen. Motuekan piskuisessa kaupungissa oli tarjolla kaikenmoisia turistikierroksia ja aktiviteetteja viinitiloista kajakointiin, mutta parhaalta vaihtoehdolta hintaansa nähden vaikutti Abel Tasmanin rantareitin patikointi, jota respantäti meille suositteli. Tämäkään ei tosin ollut ilmaista hupia, koska paikan päälle pääsi vain vesitaksilla ja meno-paluulippu yhdelle maksoi 27 euroa. Itse puisto olikin sitten aivan ässä paikka ulkoiluun. Talsimme vajaan neljäntoista kilometrin rantareitin, joka kulki pitkin rinteitä, välillä laskeutuen alas kauniille hiekkarannoille. Maisemia ihaillessa ei ehtinyt edes väsymään, mutta perillä lounasevästä nauttiessa oli aika lailla tyytyväinen olo. Nelsonin markkinoilta ostettu lakritsi maistui sillä hetkellä ehkä parhaalta lakritsilta ikinä.


Venematkalla näimme muutamia lintuja sekä raukeita hyljyksiä.


Jänniä kivimuodostelmia kansallispuiston rannalla


Patikointiretken alkupäähän saavuttiin vesitaksilla, ja reitin toisesta päästä sai kyydin takaisin. Kajakointi oli myös suosittua hommaa näissä maisemissa.


Erikoista metsää


Patikointireiteillä on tullut vastaan jo useampi pitkä, huojuva riippusilta.


Abel Tasmaniinkin kannattaisi luultavasti tulla kesäaikana joulu-helmikuussa, rannat olivat melko kutsuvan näköisiä.


PacManin tai Suursyömärin näköispatsas Abel Tasmanin edustalla.

Motuekasta jatkoimme kohti länsirannikkoa, seuraavan kansallispuiston laitamille. Yövyimme yhden yön Punakaikissa Paparoa National Parkin liepeillä, todella mukavassa ja omintakeisessa Te Nikau Retreatissa, jossa paikan emäntä leipoi aamuisin muffinsseja ja leipää. Kävimme katsomassa pakolliset paikalliset: Pancake Rocks-kivimuodostelmat ja blowholesit eli vettä suihkuavat ilmareiät kallioisella merenrannalla.


Matkalla Punakaikiin poikkesimme katselemaan hyljeyhdyskuntaa.



Pancake Rocks, pannukakkukalliot



Pancake Rocksin tyrskyt ja blowhole-vesisuihkut olisivat kuulemma vielä näyttävämpiä myrskyisenä päivänä.


Lisää jänniä kiviä

Seuraavana aamuna lähdimme iloisesti hurruuttelemaan Punakaikista Greymouthiin, johon matkaa oli vajaat 50 kilometriä. Vain noin kymmenen kilometriä ennen Greymouthia jumahdimme pitkän autojonon jatkeeksi, eikä aikaakaan kun paikallinen tietyöntekijä tuli ikkunalle selittämään että tie tulisi olemaan poikki ainakin seuraavat 3-4 tuntia. Syynkin hän selitti paksulla paikallismurteellaan, mutta kuulimme sen helpommalla murteella vasta pari tuntia myöhemmin, kyseessä oli pahemmanlaatuinen liikenneonnettomuus. Se oli meille monella tapaa huono uutinen, sillä bensavalo oli vilkkunut autossamme jo hetken aikaa, emmekä olleet varautuneet yllätyksiin. Meillä oli vaihtoehtona siis odottaa hyisellä merenrannalla puoli päivää tien aukeamista tai lähteä tyhmänrohkeasti Punakaikin kautta takaisin Westportiin lähimmälle bensa-asemalle ja jatkaa sieltä eri reittiä Greymouthiin. Johonkin suuntaan eteneminen vaikutti sillä hetkellä mielekkäämmältä, ja tyhmänrohkea yritys sai iloisen käänteen kun tajusimme tivata hätäbensaa Punakaikin turistipisteestä. He ohjasivatkin meidät viereiseen kahvilaan, jonka bisnestietoinen omistaja kauppasi epätoivoisille turisteille viiden litran hätäapua kymmenellä eurolla. Mutkan pituudeksi lyhintä kiertotietä pitkin, vuoristoinen kansallispuisto kiertäen, tuli lopulta 235 kilometriä. Mutta mikäpä siinä...


Länsirannikon rantareittiä


Länsirannikolla näkyi paljon weka-lintuja, eli vekaluhtakanoja.


Paikallinen kukka

Kiertotietä matkatessamme huomasimme reippaan punatakkisen retkeilijän taivaltavan tienviertä peukalo pystyssä, ja kuin hetken mielijohteesta päätimme ottaa kyytiin ensimmäisen liftarimme. Liftareita ei itse asiassa juuri ole näkynytkään vaikka liftaaminen on ilmeisen tehokas ja toimiva tapa päästä etenemään tässä maassa. Kyytiläisemme oli belgialainen Bram, ja hänen matkausmeininkinsä osoittautui jutustelun edetessä kadehdittavan aidoksi. Bram oli kiertänyt Pohjoissaaren ja kierteli nyt Eteläsaarta, lauttamatkaa lukuunottamatta hän oli liftannut kaikki taipaleensa. Tämän lisäksi hän myös yöpyi nollabudjetilla, joko telttailemalla niityillä, tai majoittumalla jonkun ystävällisen natiivin katon alle. Belgin mukaan uusiseelantilaiset ovat vieraanvaraisinta hänen tapaamansa kansaa. Teltan pystyttämiselle lupaa kysyessä moni kutsuukin majoittumaan sisälle taloonsa. Kiivimajoittajat usein tekevät matkalaiselle myös ruokaa ja esittelevät paikkakuntaa. Bram löytyi myös seuraavana päivänä tienvarresta etenemässä samaan suuntaan, joten poimimme hepun kyytiin toisenkin kerran. Matka jatkui rupatellen kaikkien kolmen yhteisistä lemppareista: Belgian oluista, suklaista, vohveleista ja belgialaisista perunoista.

Greymouthista etenimme kahdelle kuuluisalle jäätikölle, ensin Franz Josef Glacierille ja seuraavana päivänä Fox Glacierille. Jäätiköiden päälle saa mennä käppäilemään vain kalliin oppaan seurassa, mutta meille jää ja lumi eivät olleet niin eksoottisia elementtejä että olisimme innostuneet maksamaan ilosta. Kävelyt jäätiköiden reunalle olivat ihan mukavia, tosin varsinkin Franz Josef oli turisteilla kyllästetty: Paikassa käy 250 000 vierailijaa vuosittain.


Franz Josefia menimme ihailemaan mahdollisimman myöhään ruuhkia välttääksemme, mutta myös aurinko oli jo ehtinyt melkein piiloon.


Lake Matheson on maineikas postikorttimaisemajärvi, joka heijastaa upeasti lumihuippuiset Mount Tasman- ja Mount Cook-vuoret kirkkaana, tyynenä päivänä. No eipä heijastanut meille harmaana ja tuulisena päivänä. Nari, nari!


Fox Glacier



Jäätiköiden vierelle ei saanut mennä jään lohkeilun ja maanvyörymien riskin vuoksi, mutta pari kapinallista näytti mallia.


Likaista jäätä olisi ollut kotipuolessakin, plaah!

Matkalla Foxista Wanakaan pysähdyimme monta monituista kertaa ramppaamaan eri nähtävyyksien luokse, joillekin niistä piti tosissaan kiivetä ja taivaltaa, tästäkin päivästä tuli aktiivinen melkein huomaamatta. Wanakassa olimme kuitenkin jo aika naatteja ja otimme pari välipäivää rennosti ja soimme itsellemme mukavuuksia tiukemman budjettikurin lomassa. Viikonloppu meni tv:tä katsellessa ja hyvän ruoan parissa hieman mukavammassa hostellissa. Wanakan yksi paikallisista erikoisuuksista oli Puzzling World, jossa pystyi tutustumaan optisiin illuusioihin ja kahlaamaan läpi isohkon kaksikerroksisen labyrintin läpi sen eriväriset reunatornit etsien. Sokkelossa harhailu oli ihan hauskaa hommaa.


Ylitimme Alpit Haast Pass -reittiä pitkin, ja maisemat olivat muikeat. Tässä ollaan jo Wanaka-järven rannalla.


Pakollinen vesiputous reitin varrella. Nimi taisi olla Thunder Creek Falls.


Monet nähtävyydet olivat tien vierellä, mutta Haast Passin näköalapaikalle piti kiivetä hyvä tovi.


Kiipeäminen kannatti. Näköalat olivat mukavat eikä huipulla ollut muita.


Jännän äärellä


Blue Pools


Puzzling Worldin sokkelossa saa menemään tunnin tai toisenkin jos koittaa etsiä maalit hankalimmassa järjestyksessä. Suoritimme helpomman haasteen puolessa tunnissa.


Lake Wanaka ja tuulinen päivä

Wanakasta ajelimme Queenstowniin, aktiviteettiturismin mekkaan. Loput Uuden-Seelannin reissupätkästä luvassa seuraavassa blogitarinassa.


Extremelajien mekka Queenstown


Weka apilapellolla


Outin kuvateksti: Pumpeloinen
Markuksen kuvateksti: Prosessoimaton kebab


Vielä ollaan kaukana kotoa.


Emme ole nähneet toistaiseksi yhtään pingviiniä, mutta loppumatkasta pitäisi olla hyvät mahdollisuudet parinkin lajin bongaamiseen!