Arequipa y Cañón del Colca

Arequipa oli hyvin piristävä ja miellyttävä kaupunki Liman jälkeen. Arequipa on Cuscon jälkeen maan suosituin matkailukaupunki ja lempinimeltään Valkoinen kaupunki, sillä useat talot on tehty helmenvalkoisesta vulkaanisesta kivestä kolonialismin aikakaudella. Kaupunki on tulivuorten ympäröimä, joten itse arkkitehtuurin lisäksi koko paikan olemus ihastutti meitä. Varsinkin kun taivas oli joka päivä kirkkaan sininen, toisin kuin harmaassa Limassa. Arequipan historiallinen keskusta on helposti käveltävissä ja täynnä hyviä ravintoloita, kohtuuhintaisia majapaikkoja sekä loputtomasti turistitoimistoja jotka järjestävät matkoja lähiseuduille, etenkin suosittuun Colca-kanjoniin.


Arequipan Plaza de Armas


Arequipassa oli mielenosoituksia parinakin päivänä. Eteemme ei onneksi sattunut uusia tiesulkuja.


Arequipalaisten ylpeys, El Misti -tulivuori


Paikallinen virvoke, chicha morada. Sokerivesikannusta sai lisätä makeutta oman maun mukaan kirpeään juomaan.

Hostellissa tapasimme puheliaan amerikkalaismiekkosen Broadfootin, joka olikin elellyt jo puolisentoista kuukautta kyseisessä hostellissa. Broadfoot tiesi jenkiksi ihailtavan paljon maantiedosta ja historiasta. Suomen itsenäistymisvuodenkin osasi sanoa, joten herra keräsi meiltä pisteet. Emme itse osaa sanoa tarkkaa Yhdysvaltojen itsenäistymisvuotta, joten tuplapisteet hänelle. Juttelimme aika paljon ihmisten suhtautumisesta amerikkalaisiin ja mitä amerikkalaiset ajattelevat muista. Useammassa Etelä-Amerikan maassa pääsee kuulemma helpommalla sanoessaan olevansa kanadalainen. Esimerkiksi vasemalle kallistuneessa Boliviassa demonisoidaan USAa kovaa kyytiä, ja väki saattaa sylkeä päälle jos kerrot olevasi Yhdysvalloista. Ja perusamerikkalainen joka ei koskaan poistu maastaan, oppii televisiosta että häntä vihataan kaikkialla. Hienon kuilun ovat saaneet aikaan.


Broadfoot ja pyykkipäivä

Arequipassa kävimme katsomassa Juanita-jäämuumiota, yli 500 vuotta sitten vuorenhuipulle uhrattua n. 13-vuotiasta Inca-tyttöä. Muumio on säilynyt hyvin syväjäässä, ja neiti oli aika säväyttävän näköinen. Kuvaus oli taas kielletty, varmastikin koska suurin osa digikameran omistajista ei osaa laittaa salamaa pois päältä. Tämän tosiasian huomaa hyvin museoissa joissa kuvaus on sallittu, mutta vain ilman salamaa. Vaan Googlen kuvahaku palvelee vaikkapa hakusanoilla "mummy juanita", jos haluatte kuvia nähdä. Muumion tarinakin on mielenkiintoinen. Kannattaa lukea netistä lisää, siellä se on kerrottu kuitenkin paremmin kuin meidän blogissa.

Santa Catalina-luostari oli valtava ja hieno, muurien suojelema kaupunki kaupungin sisällä. Luostarin kapeita katuja, pieniä aukioita ja nunnien aikoinaan asuttamia kömmänöitä ja keittiöitä sai vaellella läpi omassa rauhassa, meillä aikaa vierähti parisen tuntia. Yllättävänkin mielenkiintoinen tapaus arkkitehtuurinsa ja historiansa kannalta.


Luostarin katuja


Yksi luostarin keittiöistä



Kirkollisia nukkeja paikalliseen tyyliin


Outi ihmettelee Santa Catalinan yli 400 vuotta vanhoja tiluksia.


Cañón del Colca

Viikonlopun reseptin tarveaineet:

1) Outi ja surkuhupaisaa sairaushistoriaa jalkojen kanssa
2) Markus ja paha korkeanpaikankammo
3) Syvä, syvä kanjoni

Varasimme siis kolmen päivän kävelyretken Colca Canyoniin, yhteen maailman syvimmistä kanjoneista (mittaustavasta riippuen 3400-4160m, esimerkiksi yli tuplasti Grand Canyonia syvempi). Oppaan väitteen mukaan Colca on vienyt maailman syvimmän kanjonin tittelin nurkan takana sijaitsevalta Cañón del Cotahuasilta. Ei tietoa onko tarina totta, mutta syvä on kanjoni joka tapauksessa. Retkemme ohjelma oli yksinkertaisuudessaan seuraava: Ensimmäisenä päivänä alas, toisena päivänä ylös, kolmantena päivänä pieni verryttelylenkki ympäristössä ja lopuksi lihasten hoitoa kuumissa lähteissä.

Herätyskello herätti juuri uneen päässeet reissaajamme epämiellyttävän varhain, klo 03:15. Olimme illalla pakanneet suurimman osan rojuista rinkkoihin ja vain pakolliset tarvikkeet päiväreppuihin. Järkkärihän oli joka tapauksessa raahattava mukaan kun semmoinen taas kerran oli. Markus punnitsi pitkään ottaako viimeiseksi reppuun mahtuvaksi tavaraksi vesipullon vai toisen objektiivin. Onneksi vesipullo voitti, sillä vettä tuli muutettua hieksi seuraavan parin päivän aikana hurjaa tahtia.

Jätimme rinkat talteen yöpuku päällä haukottelevalle hostellin isännälle ja hyppäsimme linja-autoon, joka oli jo lähes täynnänsä eri trekkausryhmiin kuuluvia gringoja sekä eri matkajärjestäjien palkkalistoille kuuluvia paikallisia oppaita. Koitimme jatkaa vielä kyydissä keskenjääneitä unia, mutta tie oli paikoitellen niin kuoppainen että paikka olisi sopinut ennemmin kermanvaahdotukseen kuin nukkumiseen. Siinä viiden tunnin huruuttelun jälkeen aurinko oli jo noussut ja saavuimme ensimmäiseen etappiin, näköalapaikalle ihailemaan kondorikotkia. Meillä oli onnea, sillä kotkia leijaili sillä kertaa paikalla viisi yksilöä. Kondorithan eivät saalista itse, vaan syövät vain haaskoja. Luultavasti tämäkin viisikko odotteli vain että turisti tai toinenkin kuolla kupsahtaisi kamera kaulassaan ja luvassa olisi tuhti ateria.


Kondorien bongailutasanne


Andienkondori


Andienkondorin siipien kärkiväli voi olla yli 3 metriä, ja se onkin maailman kookkain lentotaitoinen lintu.



Kaikkialla missä näkyi turisteja, näkyi myös intiaaninaisia kaupustelemassa vaatteita ja vähän kaikkea muutakin.

Kondorien tähystyspaikasta jatkoimme tukikohtaamme, Cabanaconden kylään. Bussikyytiläiset jakautuivat 4-8 hengen ryhmiin. Meitä oli kahdeksan, tiimissämme oli mukana kolme englantilaisnuorta, yksi kanadalainen ja kaksi saksalaista. Toista saksalaista lukuunottamatta kaikki olivat vapaaehtoistöissä Perussa, opettaen englantia tai auttaen kehitysvammaisia lapsia. Vapaa-aikaa nämä hyvikset tykkäsivät käyttää vuorikiipeillen ja patikoiden upeassa ympäristössä. Ja tietenkin he kaikki asuivat korkealla ja olivat jo tottuneet ohueen ilmastoon. Me kaksi olimme valmistautuneet retkeen syömällä vajaan viikon Liman ravintolatarjontaa läpi pitkien kaavojen kautta, ruokajuomia unohtamatta.


Cabanaconden reunamilla



Retki alkaa.


Opas-Geraldine esittelee apacheta-kivikasaa. Apachetojen edustalla uhrattiin ja uhrataan lahjoja jumalille. Nykyisin alpakanliha on niin kallista, että tarkan solen intiaanit kaatavat vain vähän verta maahan ja syövät lihat itse.




Colca-kanjonin jylhiä näkymiä


Ryhmämme


Aaseilla ja muuleilla oli aina etuajo-oikeus. Väistää kannatti seinämän puolelle.


Toinen opas Pablo katseli näkymiä huojuvalta sillalta.

Ensimmäisenä päivänä laskeuduimme ensin kolme ja puoli tuntia polkua, joka oli välillä melkoisen jyrkkää ja kivikkoista. Lähtöpiste Cabanaconde on merenpinnasta noin 3300 metrin korkeudessa, joten meitähän hengästytti jo heti alkumetreillä. Laskeutuminen oli yllättävän raskasta, mutta väsyminen unohtui aina kun ehti vilkaisemaan maisemia: paikka oli aivan uskomattoman kaunis! Olo rinteillä tuntui melkoisen pieneltä, joten valittaa ei kehdannut. Polku oli melkein loppuun asti suhteellisen leveä, mutta loppupuolella tasapainoiltiin kallionreunaa pitkin kulkevaa vesikanavaa, tai siis sen vajaan 10 cm leveitä reunoja pitkin. Kallioseinämä toisella, jyrkänne toisella puolella tuli koko keskittymiskyky käytettyä aika tehokkaasti elossa pysymiseen, ja valokuvailu pääsi unohtumaan. Korkeanpaikankammollekaan ei pystynyt antamaan aikaa. Elossa alhaalle päästyämme reisi- ja pohjelihakset huusivat jo kuorossa hallelujaa, mutta hetken tauon jälkeen oli vielä pakko jaksaa tunnin nousu majapaikkaan ennen auringonlaskua. Majoitus ja illallinen olivat Cosñirhuan köyhässä kylässä noin 2600 metrin korkeudella.


Majoituskompleksin piha Cosñirhuassa.


Majatalon maalattia oli vähän vilpoisa, mutta tarjolla oli lämmin suihku ja sänky oli mukava.

Toisena aamuna aloitimme etenemällä puolisentoistatuntia enimmäkseen loivasti alas. Pidimme laakson pohjalla uima- ja pötköttelytauon patikoijille räätälöidyllä uima-altaalla ja tankkasimme viimeistä kolmen tunnin ylöskapuamista varten. Tässä vaiheessa Outin jalkalihakset ja polvet olivat jo niin muusina, että muulin vuokrausmahdollisuus tuntui erinomaisen houkuttelevalta vaihtoehdolta. Alkutaipaleella kyllä hirvitti antaa tuntemattoman luontokappaleen viedä pitkin kapeaa ja jyrkkää rinnepolkua, täytyi vain uskoa ettei muuli pillastu ja heitä ratsastajaa alas kanjoniin. Samassa retkueessa kulki vähintöön yhtä hermostunut belgialainen sekä muulien omistajaherra. Perillä muuli-ressu oli kovin hikinen, kavuttuaan seitsemän kilometriä ylös ajassa 1h 40min.


Laaksossa oli vehreää.


Patikoimme Malata-kylän läpi, jossa paikallista äijää ihmetytti iso kameramme.


Toinen Malata-kylän paikallinen nautti aamuauringosta. Valoisan aikaan 2600m korkeudessakin oli ihan kuuma.


Uima-altaalla vilvoiteltiin päivä ja liikkeelle lähdettiin vasta myöhään iltapäivällä ilman viilennyttyä.


"Tuokaa Datsuni, niin mennään datsastamaan!"

Markus patikoitsi ylämatkan neljästään Geraldinen ja saksalaiskaksikon kanssa. Toisella germaanivahvistuksella alkoi kunto loppumaan kokonaan puolenvälin tienoilla, ja ryhmän tahti hidastui pahasti. Auringonlaskun uhatessa tehdä noususta vaarallista, ja Markuksen huomatessa taskulampun lähteneen Outin repun mukana muulivoimilla huipulle, sovimme Geraldinen kanssa että hän jää huolehtimaan toisesta saksalaisesta, ja me jatkaisimme toisen saksalaisen, Miriamin, kanssa ylös kun valoa oli vielä hieman. Olimme vielä ihan voimissamme, ja vetäisimme loppunousun 25 minuutissa ylös. Muutama minuutti perille päästyämme olikin jo ihan säkkipimeää! Odottelimme puolisen tuntia viimeistä kaksikkoa ihaillen kirkasta tähtitaivasta, ja kuljimme koko porukalla viimeiset pari kilometriä tasamaata majapaikkaan, Geraldinen taskulamppu ja Markuksen kännykän näytön valaistessa reittiä.


Viimeinen nousu


Polut siksakkasivat vuortenrinteitä. Paikalliset kahelit hölkkäsivät suoraan ylämäkeen poluista välittämättä.


Polku pölisi kovasti, kuivana kautena vettä ei paljon satele.



Aurinko alkoi jo laskemaan ja meillä oli vielä hyvän matkaa taitettavana ylös.


Kalliosilhuetti


Euforia iski kanjonin huipulle päästyä.

Kolmantena päivänä Markus kävi vielä ryhmän mukana patikoimassa lyhyen lenkin, ja sitten edettiinkin Chivayn kylän kylpylään. Kylpylässä oli monta kuumavesiallasta hellimään väsyneitä lihaksia. Ei liene hankala arvata miten höpöä 39-asteisessa vedessä lilluminen teki kaiken päätteeksi. Kylpylästä linja-autoiltiin takaisin illaksi Arequipaan. Paluumatkalla näimme vielä ylängöillä satoja alpakoita, laamoja ja niiden sukulaisia vikunjoita! Perille saapuessa hostellinpitäjiä hieman nauratti Outin puunukke-kävelytekniikka, mutta onneksi seuraavana päivänä kävely onnistui taas melko lailla normaalisti ja ehdimme tutustua vielä päivän Arequipaan kunnes hyppäsimme taas illalla yöbussiin. Bussilla pääsimme tänne Inkojen historialliseen pääkaupunkiin Cuscoon, josta tarinaa sitten seuraavalla kerralla!


Cabanaconden coolein jätkä



¡Que frio! Pysähdyimme paluumatkalla 4910m korkeudessa vilkaisemassa vielä korkeammalle nousevia tulivuoria. Pakkasasteita oli jokunen.

P.s. Trekin hinta oli vaivaiset 145 solea eli 35 euroa. Hintaan kuului kahden yön majoitus, kuljetukset, englannintaitoinen opas sekä kaksi aamiaista, lounasta ja illallista. Lisäksi kanjoniin piti ostaa kahdeksan ja puolen euron hintainen turistilippu. Muulin vuokraus maksoi 12 euroa ja kylpylä 2,5 euroa. Eipä ollut kallis yhdeksi elämän hienoimmista kokemuksista. Kuuleman mukaan paras aika Colcan trekkailuun on huhtikuu, jolloin kaikki on vielä sadekauden jälkeen vihreää, ja polut eivät pölise. Ja ykköspaikka trekkailuun Perussa ompi Huarazin seutu. Kaikille teille innokkaille urheilijoille ja kiipijöille vinkeiksi siis nämä, me tilasimme hostellihuoneeseen pizzaa ja lepuutamme nyt toistaiseksi jalkoja!


Cañón del Colca ja auringonlasku


Pelottavat koirat -extrassa tänään: She's got the look.