Galápagos - osa 2

Toisena aamuna meitä kehotettiin ottamaan vain kamerat mukaan. Lähdimme kumivenekyydillä Elizabeth-niemen jokisuistoihin katselemaan vedenalaista elämää sekä mangrove-kasvillisuutta. Tuskin olimme ehtineet avomereltä suiston puolelle kun jo näimme upean kullanväristen rauskujen muodostelman liihottelevan pinnan alla. Vastaan tuli myös tummempia rauskuja joiden selkätäplät kimalsivat vedessä. Joen vesi oli kirkasta ja suistoalue tyyni ja hiljainen. Veneen reunalla istuminen teki tästä retkestä erityisen intensiivisen, veden alla uivat eläimet olivat niin lähellä. Joella venekuski sammutti moottorin, ja vene lipui hiljaksiin pitkin mangrove-puiden kehystämää vesitietä. Näimme useita merikilpikonnia, kalaparvia ja jo edellä mainittuja hämmentävän näköisiä rauskuja. Välillä täytyi tasapainoonsa luottaen nousta seisomaan veneessä jotta näkisi kaiken joessa liikkuvan hienouden paremmin. Paluumatkalla laivalle käväisimme vielä meren ympäröimän kallion luona, jossa sinijalkasuulat ja merileijonat päivystivät tilannetta varsin rennosti.


Opas-Richar esitteli aina seuraavan päivän ohjelman hauskoilla piirroksillaan.


Kaksi ryhmämme venettä lipui hiljaisuudessa tarkkaillen vedenalaista elämää.


Kullanvärisiä rauskuja


Merikilpikonnia uiskenteli joessa useampi kappale

Galápagos-risteily oli kattava biologian, geologian, maantiedon, historian ja ekologian kurssi. Saimme kuulla paljon saarien synnystä, eläimien käyttäytymisestä, Darwinin evoluutioteoriasta, ihmisen toimista saarilla, ja ilmaston lämpiämisen vaikutuksista Galápagoksen elämään. Suurin osa saarien alueesta on rauhoitettua ja töllisteleville ihmisille on rajattu pääsy vain muutamiin rantautumispaikkoihin. Ecuador avittajineen tekee hyvää työtä alueen suojelemiseksi, ja tätä työsarkaa riittää varmasti kasvavien turistimäärien vuoksi.

Samana päivänä hyppäsimme maihin vielä Punta Moreno- nimisellä alueella, joka oli hyvin kivikkoista, laavavirtojen aikoinaan muodostamaa ja sittemmin halkeillutta kivialustaa. Vain kaktukset ja kaikista sinnikkäimmät kasvit jaksavat elää moisessa maaperässä. Kauempana rannasta löytyi muutama lampikin, ja niissä seisovia flamingoja. Richar kertoi, että flamingojen määrä on tippunut melko radikaalisti viime vuosina.


Patikointi oli vaativaa Punta Morenon maaperällä

Tuona päivänä kävimme jälleen snorklaamassa merellä. Rantaa ei ollut, vain rantakalliot joihin aallot löivät, joten omiin uimataitoihin täytyi luottaa. Toki kumiveneet päivystivät näköetäisyydellä koko ajan. Outi näki tuolla reissulla merikilpikonnan uivan lähistöllä veden alla. Hienonvärisiä kalojakin oli mukava ihastella meressä porskutellessaan.

Laivalle palattuamme vartoilimme laivan kannella mahdollisia havaintoja valaista. Oppaamme oli vinkannut, että näillä alueilla niitä voisi näkyä, jonkin ajan päästä Markus huomasi kaukaisuudessa suihkauksia ja mustan selän. Sen jälkeen koko konkkaronkka alkoi kerääntyä kannelle, ja valaita alkoi ilmaantua lähemmäs meitä. Kapteenimme ohjasikin laivaa valasbongailulle suotuisasti ja tunnelma illanhämyssä oli mieletön.



Valaksia

Kasvillisuuden petollisuudestakin saimme oppitunnin, sillä harmittoman näköinen saarilla kasvava omppupuu olikin nimeltään Manchineel tree (tai Poison apple). Sen lehtien kannoissa olevasta mahlasta saa vakavia palovammoja, ja puun pieniä omenoita syömällä kokee kivuliaan kuoleman, sen verran hapokkaita ovat omput. Richar-opas oli nuorena poikana pitänyt sadetta ko. puun alla, ja jo sadeveden liottamanakin puun lehdistä oli tullut rakkoja iholle.


Taustalla maailman vaarallisin puu Manchineel (myrkkyomenapuu)

Viimeiselle päivälle Richar oli työstänyt meille tiiviin ohjelmapaketin iltapäivään saakka, ja ensimmäinen maihinnousu oli jo puoli seitsemältä, ilman aamiaista. Olimme siis Floreana-saarella, ja varhainen ajankohta oli sumplittu täysin meitä ajatellen, sillä myöhemmin olisimme olleet useamman turistiporukan kanssa samoilla apajilla. Heti rannalla meitä tervehtivät tutut söpöläiset, merileijonien poikaset. Ne leikkivät rantavedessä ja kirmailivat poikasen epävarmalla tasapainollaan hiekkaa pitkin. Patikoimme niemennokan toiselle puolelle, jossa odotti aivan erilainen hiekkaranta kuin mihin olimme rantautuneet. Kaunis valkoinen hiekkaranta ei kuitenkaan ollut täysin turvallinen uimapaikka, sillä rantavesissä uiskentelivat keihäsrauskut (engl. stingray). Ne voivat pistää piikillään jos niiden päälle astuu, tätenpä Richar neuvoikin hiissaamaan jalkoja pohjaa pitkin. Kosketuksesta ne eivät pistä, vaan lähtevät pois. Siinä sitten seisoimme rivissä rantavedessä keihäsrauskuja etsien. Aaltojen nostattaman hiekan vuoksi se oli hankalaa, mutta yksi pikkuinen rauskupa ui melko läheltä Outin jalkoja. Melko puistattavaa oli se. Muut seisoivat pitempäänkin vedessä ja näkivät useita rauskunpenteleitä. Auringon käydessä polttelevaksi aamukahdeksan aikaan, palasimme laivalle, ja aamupala lettuineen maistui kaksin verroin paremmalta.


Merileijonia leikitytti heti aamusta.


Petollisen hyvännäköinen paratiisiranta kuuluikin keihäsrauskuille.


Rauskuja bongaamassa


Aamuvarhaisella oli mukava tassutella sileällä hiekalla.


Floreanan maisemia

Sen jälkeen pääsimme upeimmalle tähänastisista snorklausretkistä, Corona del Diablolle. Terävät kalliot ympäröivät korallipohjaista kehää, ja vedenalaiset näkymät olivat sanoinkuvaamattoman hienoja. Aurinkoinen sää paransi näkymiä entisestään. Kymmenet värikkäät kalat sekä punamustat meritähdet koristivat pohjaa, ja pienet kalaparvet ympäröivät snorklaajaa. Snorklaus kokemuksena oli siis aiiivan mahtavaa. Jos vain mahdollista, suoritamme laitesukelluskurssin jossain myöhemmin. Luultavimmin Kaakkois-Aasiassa, eli loppuvuodesta kun olemme jälleen uintikelien äärellä.


Snorklauspaikkamme


Saksalaiselle Christianille kiitokset tästä kuvasta. Danke Schön! Itse opettelimme vasta snorklauksen alkeita ja jätimme vedenalaiskuvauksen opettelun seuraavaan kertaan.

Tällä matkalla tuli tarinaa myös australialaisesta Steve "Crocodile hunter" Irwinistä. Richar-opas kertoi herran tulleen kerran Galápagos-saarille ja mm. roikottaneen merileguaania hännästä. Irwin kuoli tunnetusti keihäsrauskun pistoon vuonna 2006, ja tämä oli tapahtunut Steven ollessa rauskun "kyydissä". Hän teki rahaa eläintenhöykkyytys-bisneksellään, ja se koitui hänen kohtalokseen. Richar saarnasi luonnon kunnioittamisesta, ja seurueemme biologisti-Fritz lisäsi että Irwin lähti karman lain mukaisesti. Matkalaisilta ei juuri herunut sympatiaa edesmenneelle krokotiilinmetsästäjälle.

Päivän kolmas ja viimeinen reissu tehtiin Floreanan "postitoimistolle", eli eräänlaiselle vapaaehtoisvoimin toimivalle postilaatikolle johon vierailijat saavat jättää postikortteja. Jos olisimme esimerkiksi löytäneet laatikosta suomalaisen skriivaamaan kortin lähetysosoitteineen, olisimme voineet postittaa tai viedä sen perille. Joissain korteissa luki myös "do not deliver", eli ne olivat ihan vain postilaatikolla kävijöiden luettavaksi. Postitoimistolta oli kivenheitto viimeiseen kohteeseemme, laavaluolaan (engl. lava tube) maan alla. Laskeuduimme tikkaita pitkin pimeään luolaan, jonka pää oli suolaveden peittämä. Sinne emme kuitenkaan lähteneet lutraamaan, tutkimme vain taskulampuilla korkeakattoisen luolan seinämiä ja testasimme tietenkin luolan pimeyttä sammuttamalla kaikki valot. Pimeää oli. Luola kapenee ja päätyy lopulta mereen.


Sisäänkäynti pimeään laavaluolaan



Saippuavesiastiat toimivat ampiaisiansoina. Ampiaisia oli riivatun paljon poluilla.


Sillä aikaa kun seikkailimme luolassa, useamman risteilylaivan miehistö oli rannalla pelaamassa jalkapalloa.

Cormorant II -laivassa oli se hyvä puoli että se oli nopsa kulkemaan. Useimmat laivoista kun risteilevät itäpuolen pienempiä saaria eivätkä käy ollenkaan Isabellan ja Fernandinan saarilla, joilla on vielä toimivia tulivuoria (Fernandinalla oleva tulivuori purkautui viimeksi puolitoista kuukautta sitten). Vältimme siis aika pitkälle yhtäaikaisen retkeilyn muiden laivojen turistien kanssa. Kaiken kaikkiaan laiva henkilökuntineen ja matkustajaporukkamme olivat erinomaisia. Ja kannella auringonlaskujen katsominen oli hyvin miellyttävää sekin. Suosittelemme!


Fregattilintunaaras ja -uros. Uros on tunnettu punaisesta leukapussistaan, jonka se pullistaa isoksi palloksi kun se haluaa tehdä vaikutuksen.


Hiekkatossut mustalla biitsillä.



Laivamme ja sen baari. Hostellin kylmä suihku palautti meidät nopeasti maan pinnalle kun palasimme mantereelle.


Galápagokselle palaamme vielä joskus.

Palasimme vielä Puerto Ayoraan yhdeksi yöksi ja käytimme seuraavan päivän pyykkäämiseen, sekä kävimme uimassa taas Bahía Tortugan upealla rannalla. Nyt olemme kolmen kilometrin korkeudessa komeassa Quiton kaupungissa mantereella ja on kylmä.

Bonuksena vielä muutama merileijona. Oli ne vaan niin huippuja!


Aamuvenyttely


Söpöläinen (okei, kyllä se vähän haiskahti)


Pällistelevät turistit eivät häirinneet kauneusunia.

Ps. Tarkennukseksi: vaikka jutut on julkaistu Markuksen tunnuksilla, tarinat ovat molempien kirjoittamia.