Pötköttelyä ja laukkaa

Vietimme juhannuksen, ja lopulta kuusi yötä Vilcabamba-nimisellä paikkakunnalla. Vilcabamba on pieni kylä etelä-Ecuadorissa, 1500m korkeassa laaksossa. Kylä on legendojen mukaan varsinainen pitkäikäisyyden ihmemaa jossa ihmiset elävät yli 120-vuotiaiksi. Elämänmeno on hyvin rauhallista, pysähtynyttä, mutta aika monet paikkaan eksyneet turistit ja varsinkin reppureissaajat ovat tulonsa myötä onnistuneet sivuvaikutuksena luomaan vinon pinon palveluita ja aktiviteetteja kylään.


Kylän pääraitti. Rauhaisaa on!


Vilcabamban keski-ikäinen asukas

Laaksoa ympäröivät loivat vuortenrinteet tarjoavat oivia patikointi-, pyöräily- ja ratsastusreittejä, ja paikkakunnalla on useampi laadukas majapaikka jotka ovat ystävällisiä budjettireissaajan lompakolle. Olimme lukeneet etukäteen suitsutusta saksalaisen isäntäväen pitämästä Izhcayluma-nimisestä majatalosta, jonne päätimme sitten hypeä uskoen majoittua. Ja muutaman tunnin Izhcaylumassa oleskeltuamme päätimme että täällä viivähdämme pitemmän aikaa. Mukavan ja tilavan huoneen hinta tähän aikaan vuodesta oli 28 dollaria (20 euroa) johon sisältyi buffet-aamiainen, netti, hostellin uima-allas, dvd-huone ja erittäin hyvä palvelu. Paikassa on myös kylän paras ravintola upealla näköalapaikalla. Ravintola tarjoilee erikoisuuksinaan saksalaisia herkkuja, ja jopa Franziskaner Weissbieriä, naturlich. Pienenä erikoisuutena voisi mainita eri-ikäiset hipit, joita sekä paikkakunta että majapaikka näyttävät vetävän puoleensa.


Takapihamme riippumattoja


Hipit punoivat ja möivät koruja hostellin respan edustalla. Tekivät siis töitä!

Vakioasiakkaisiin lukeutui muunmuassa täysvalkoisiin rentoihin vaatteisiin pukeutunut pitkä vanha herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, pitkät valkoiset hiukset ja vaaleanharmaa MacBook Pro -läppäri. Satuelokuvia tuntevat voivat kuvitella mielessään Gandalf-taikurin silmille ruskeasävytteiset aurinkolasit mallia Keke Rosberg, eteen MacBookin ja herran sitä naputtelemaan auringonlaskussa valkoviiniä siemaillen. Valitettavasti emme voi tarjota kuvaa tähän väliin, herran auktoriteetti oli sitä luokkaa ettemme uskaltaneet koko viikon aikana mennä pyytämään lupaa kuvan ottamiseen.

Hostellissa oli myös mukava baari, jonka takapihalla oli nuotiopaikka. Vietimme juhannusta rauhallisesti notskin äärellä istuen, hippien meininkiä seuraillen ja kirkasta tähtitaivasta ihaillen. Pitemmän bussimatkailurumban ja kamerastressin jälkeen oli myös mukava vetää kierrokset alas pötkötellen riippumatoissa, kuunnellen sirkkojen siritystä ja ihmetellen meille tuntemattoman eläimen ääntelyä. Ääni oli jotain aivan hullua, kuten oli myös arvauksemme äänen alkuperästä. Myöhemmin patikointimatkalla selvisi että moisen kahjon hinkumisen saavat aikaan paikalliset aasit!


Maisemaa patikointireitin varrelta


Pannaanipuu


Onneksi patikkareissulla oli kartta mukana, muuten ei olisi välttämättä tiennyt missä polku kulkee.


Vihreä vapaamatkustaja

Patikoinnin lisäksi kävimme myös tekemässä neljän tunnin ratsastusretken. Retkeä varatessa meille lupailtiin että aiempaa kokemusta hommaan ei vaadita, ja luvassa on jotain jännempää kuin pelkkää tallipihan kiertämistä. Outi oli kokeillut nuorempana pari-kolme kerta ratsastamista, Markus oli nuorempana katsonut raveja. Opas José Luis auttoi meidät heppojemme selkään ja sitten mentiin, ilman sanaakaan miten kyseiset elikot toimivat. Oppaan lisäksi mukanamme oli sanfranciscolainen tyttö June, joka onneksi kertasi meille hieman ennen maantielle saapumista miten ratsuja ohjastetaan.


Mainoksia uskoen vuokrasimme kokonaiset hevoset.


Heppojemme nimet olivat Caramelo ja Paloma.

Pollet olivat toki äärettömän hyväkäytöksisiä ja tunsivat suurimman osan reiteistä, mutta lupaus jännistä reiteistä piti myös paikkansa. Välillä laukkasimme maantiellä kädet puristaen satulannuppia valkoisena, välillä kipusimme kivikkoisia viidakkopolkuja ylös tai alas, ylitimme puroja tai alitimme kaatuneita puunrunkoja. Tai yritimme alittaa. Loppumatkasta erästä ylämäkeä kivutessa eteen tuli piikkilanka-aidan päälle kaatunut puu oksineen, ja ensimmäisenä ratsastavan Markuksen fiksu ratsu Paloma alitti puun helposti pää kumarassa. Yllättävään esteeseen liian hitaasti reagoinut ratsastajahan siitä kolosta ei tietenkään mahtunut. Ennen törmäystä Markus onnistui pudottautumaan satulasta taaksepäin, ja putosi melkein jaloilleen mutaiseen mäkeen. Pientä savikylpyä saaneiden housujen lisäksi selvittiin muutamalla naarmulla käsivarressa. Huippu reissu yhtä kaikki!


Klopodi-klopodi, sanoo hevoset metsässä.


Ratsut etenivät rauhallisesti maastossa kuin maastossa.


Hevosmiesten kölninvesi, riittoisassa pakkauskoossa. Ehkä jopa parempi kuin Mennen?

Peräkkäisten patikointi- ja ratsastuspäivien jälkeen olimme taktisesti varanneet kokovartalohieronnan molemmille Izchaylumasta. Ratsastuksen fyysinen rankkuus yllätti varsinkin ensikertalaisen, mutta hieronnan jälkeen olo oli suht levollinen. Lihaksissa hepparetki tuntui vielä pari päivää jälkikäteen. Viimeisenä päivänä oli mukava vain pötkötellä hyvällä omallatunnolla ilman suurempia aktiviteetteja, ostimme vain bussiliput seuraavalle päivälle Loja-Piura-etapille, Ecuadorista Peruun.

Vilcabambasta Lojan kautta Piuraan sai istua kahdessa linjurissa yhteensä yhdeksän tuntia, onneksi kukkulaiset maisemat viihdyttivät valoisana aikana. Rajanylitys Perun puolelle sujui huojentavan vaivattomasti. Bussiin osui myös taidokas räppääjä, joka puhelauloi mankastaan kohkaavan taustamusiikin päälle espanjaksi ja beatboxasi vielä päätteeksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta räppääjässä oli kookas vyönsolki, jossa punaisten ledivalojen muodostamat sanat vierivät.


Estoy todo el día rap-rap-rap-rapear...

Olemme olleet nyt reilut kuusi viikkoa espanjankielisissä maissa, mutta olemme oppineet kieltä valitettavan hitaasti. Muiden reissaajien kanssa tulee puhuttua vain englantia, ja paikallisten kanssa kaikki hankalampi dialogi menee nopeasti englannin ja pantomiimin sekoitukseksi. Tämän kyvyttömyyden takia reissusta menettää todella paljon, ihmiset täällä haluaisivat keskustella ja kysellä Suomesta. Meitä kiinnostaisi oppia paikallista elämänmenoa ja varsinkin ymmärtää miten kummassa väki on aina niin iloista ja hyväntuulista. Jatkamme tutkimuksia ja opiskelua.

Kameratilanteesta vielä: June kertoi tavanneensa Quitossa yhden päivän aikana seitsemän matkalaista, jotka oli kaikki ryöstetty eri menetelmillä. Myös bussinpenkkien alta tehdyt rosvoukset onnistuvat kuulemma paikallisilta mestareilta. Lisäksi June kertoi Quitossa olevasta mustanpörssintorista, jossa myydään turisteilta vohkittua tavaraa, ja hurjalla tuurilla omansa löydettyään voi mennä vaatimaan sitä takaisin poliisin kanssa. Quitoon emme kuitenkaan palanneet, ja uusi kamera on tällä hetkellä ostettu Lontoon bulvaanin toimesta. Kamera lähtee kuriiripostina kohti Perua ensi viikolla. Vakutuuspäätöstä joudumme vaan odottelemaan Suomen lomakauden yli, pah! Pokkarilla saa sentään ihan hauskoja makrokuvia...


Erään kylpyhuoneen lemmikki


Tämä tyyppi oli kadottanut yhden jalkansa johonkin, ja luultavasti siksi poseerasi kaikessa rauhassa.